maanantai 28. tammikuuta 2013

Pientä pohdintaa filosofian tehtävien ohella.. :)


Mitä on rakkaus?
 Sehän voi tarkoittaa vaikka ja mitä :) Rakkautta on aika eritasoisia, mutta jos nyt ajatellaan sellaista ''perinteistä'' mies&nainen-rakkautta, niin... siihen kuuluu luottamus, kiintymys ja se tunne, kun kaipaa toista tämän ollessa poissa. Tietää sisimmässään, että toi toinen on _SE_ ihminen, jonka kanssa on hyvä olla. Silloin ei epäröi, vaan uskaltaa antaa itsestään kaiken. Pystyy puhumaan asioista ja selvittämään riidat. Ja ennen kaikkea haluaa selvittää riidat ynnä muut pikkukinat. Rakkaus on pieniä hetkiä, joista muodostuu suuuuri kokonaisuus hyviä (joskus myös ei-niin-hyviä) muistoja. Se on sitoutumista, uskollisuutta ja ennakkoluulottomuutta. Toinen ei tuomitse, ei arvostele valintoja eikä kyseenalaista. Rakkaus on onnellisuutta, sydämentykytyksiä ja lämmin tunne sydämessä.

Lemmikkini
2 kissaa, joista toisella paksut posket ja toisella paksu massu. Ihania, niiiin lojaaleja ja seurallisia. Aina nälkäisiä ja iloisia, kun tulen kotiin. Kehräävät, kiehnäävät vieressä ja kaipaavat säännöllisin väliajoin rapsutuksia ja namuja. Leikkivät paljon yhdessä toisiaan jahdaten ja painien. Joskus öisin, ja se on kyllä hieman ärsyttävää... Mutta parhaat puolet voittaa pikku miinukset, joten kokonaisuudessaan nuo katit ovat parhautta karvaisissa paketeissa.
 
Haaveitani
Parantuminen.
Uuden kodin sisustaminen & sinne kotiutuminen.
Oma perhe.
Toivon, että löydän paikkani maailmassa, että keksin mitä todella haluan opiskella ja joskus löydän kivan työpaikan, jossa viihdyn mieluusti pidemmänkin aikaa.
Väsymyksen voittaminen. Niin tyhmältä kuin kuulostaakin. Liittyy tohon ylimpänä olevaan asiaan varmasti jollain tavalla.........
Haluun lähtee kotimaa-matkailemaan! Kesä ois erittäin kiva ajankohta. :) 
Toivon, että jotain yllättävää tapahtuisi. Jotain positiivista kuitenkin.
Tässäpä muutama tämänhetkinen tulevaisuuden (lähitulevaisuuden ja ei-ihan-lähitulevaisuuden) haave, eivät ole missään järjestyksessä...

Tämä järkyttää minua
Pahoinpitelyt. Ja raiskaukset. Eläinten huono kohtelu. Ei kaikki välttämättä _järkytä_ mutta eipä kyllä kauheasti innostakaan! Kaikenlaiset negatiiviset asiat.. sodat & tappaminen.


Tämä saa minut itkemään(/surulliseksi)
Surulliset & henkilökohtaiset asiat, joita en itsekään pysty käsittelemään. Riitely myös. Se tunne, voimattomuus, kun tuntuu ettei kykene tekemään mitään muuttaakseen asioita. Riittämättömyyden tunne. Epäonnistuminen parantumisessa.

Mitä ilman et pystyisi elämään?
Jaa-a... tavarathan on vain materiaa, ja niitä saa aina uusia. Joten enpäs sanokaan mitään tavaraa. Ja ei kyllä ole sellaisia esineitä/huonekaluja/vaatetta tms mitä ilman en pystyisi elämään. Pystyisin elämään vaikka savimajassa 50 asteen auringonpaisteessa, jos olisi pakko.
Mutta pitäisi ehkä kysyä, että ketä ilman en pystyisi elämään... 

Tammikuun vika maanantai

Se oli kyllä tiedossa, että kunnallisen puolen terveyskeskuspalvelut on ihan täynnä. Liian täynnä. Suomi on sairas maa.
Ois pitäny heti ottaa yhteyttä yksityiselle lääkärille eikä edes alkaa pelleilemään tän kanssa.
Lääkäri soitti, joo, aika maaliskuulle. Hienoa, siihen olisi semmoiset 5 viikkoa. Viis vitun viikkoa, mitä ihmettä! Tällä hetkellä on kyllä sellainen olo, että en todellakaan ala odottamaan niin kauaa.
Kun siinä voi käydä niin, että tän 5 viikon aikana jossain vaiheessa perun sen ajan ja jätän menemättä... Turhauttavaa.

Tällä hetkellä kyllä väsyttää ihan liikaa, että jaksaisin asiasta välittää. Pakko nyt nukkua vähän, jos vaikka ajatukset selkeytyisi.. sitten täytyykin jaksaa tehdä koulujuttuja, paljon. Onneksi edes sille on aina aikaa. :) Jes. Kiva alku viikolle.


sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Uusi päivä

Huomenna ois sitten taas maanantai ja uuden viikon alku. Ja juurikin huomiselle sain myös lääkärin soittoajan, kun ei ilmeisesti ole aikaa ottaa kaikkia vastaan (?).
No joka tapauksessa, se on se ensimmäinen askel. Vähän jo jännittää ja mietin etukäteen, että miten se keskustelu oikein etenee, mitä ihmettä sanon ja mitä sitten tapahtuu. Oon töissä just sillon kun sen pitäisi soittaa, joten toivottavasti nyt ehdin (ja kuulen kun soi) edes vastata siihen puhelimeen.


Oon taas löytänyt - ihan vaan ilmojen ollessa ei-niin-kylmiä - juoksemisen. Tai no omalla kohdalla se tarkoittaa juoksemista, hölkkäämistä, kävelyä eli tietenkin niiden mixausta ja outoa hyppelyä. Se tunne, kun tietää että kotiin on vielä matkaa, eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin laittaa jalkaa toisen eteen... Sillä hetkellä se on haaste, ja kotiinpääsy on palkinto. Kun aukasee kotioven voi olla tyytyväinen, että tuli lähdettyä. Aivan sama vaikka vedän naama punaisena ja lasit huurussa menemään, se fiilis voittaa kaikki pinnalliset jutut. En välitä sillon yhtään mistään. Elän tasan tarkkaan siinä hetkessä enkä oikeestaan edes ajattele mitään. Musiikki pauhaa korvissa ja tie jatkuu vaikka loputtomiin asti edessä päin. Ne tunteet on hyviä, ellei ihan mahtavia. Joskus toivoisi että ne kestäis vaikka kuinka monta tuntia, mutta pakko sitten myöntää että ei mun jalat ihan kaikkea kestä... Ja muutenkin. Ehkä on parempi pitää tääkin juttu ''terveen'' rajoissa eikä (ainakaan joka kerta) vetää mitään hillittömiä övereitä.


Oon aika usein miettiny elämää, ja viimeks tänään se taas käväisi ajatuksissa. Filosofian tehtävässä mietittiin, mitä onnelliseen elämään vaaditaan. Monet ihmiset varmaan sanoo esimerkiksi, että ''kun minulla on oma talo, olen onnellinen''. Tai jotain vastaavaa. Onko kaikki muu sitten vaan jotain välivaihetta? No, oli miten oli, oon kuitenkin tullut siihen tulokseen, että ei se päämäärä oo tärkein. Kokonaisuus ratkaisee. Se matka, joka kuljetaan kohti päämäärää. Tietenkin jokaisella on niin erilaiset näkemykset ja toiveet, että ihan mielipideasiahan tää on.
Kaikki haaveet ja unelmathan tekee elämästä mielekästä. Eikä niiden aina tarvii olla edes toteutettavissa, mutta kuitenkin niistä voi aina haaveilla. Ei sitä koskaan tiedä miten elämä asiat järjestää. Tietty ihan fiksua tiedostaa tosiasiat, mutta ei mikään ilonpilaaja tarvitse olla. Haaveita... niitä on paljon. Ittelläni suurin osa on varmaankin aika normaaleja, joita joka toisella on. Mutta ne on kuitenkin tärkeitä. Jotkut on tosi tärkeitä. Ja onneksi melkeen kaikkeen voi itse vaikuttaa, ainakin vähän. Joskus se vähänkin on ihan tarpeeksi.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Historia part 1

Mulla ei ole pienintäkään muistikuvaa siitä, mistä kaikki oikeesti sai alkunsa. Mutta aina kun sitä on kysytty, on syy ollu se, että kaverit puhui _todella paljon_ laihduttamisesta ja kävi salilla ja kaikenmaailman jumpissa monta kertaa viikossa ja useasti monta tuntia kerralla. En kuitenkaan oo varma, oliko tämä se ratkaiseva tekijä. Kuitenkin, aloin lisäämään liikuntaa huomattavasti ja vähensin mielestäni turhat ruuat pois, kuten karkit ja muut makeat sekä pizzat ynnä muut hese/mäkki-linjaa edustavat ruuat. Melko lyhyen ajan kuluttua kävin jo kaksi kertaa päivässä kävelemässä aina saman reitin, koska tiesin silloin tarkan määrän jonka kävelin.

Aluksi kaikki olikin ihan ''viatonta'', tuntui hyvältä huomata kuinka vaatteet istuivat paremmin ja kävivät liian isoiksi. Tässä vaiheessa vielä hallitsin tilanteen.
Lopetin myös koulussa syömisen, en kertaakaan käynyt ruokalassa 8. ja 9. luokalla. Elin siis aamupalalla, kotona söin jotain lämmintä ruokaa ja iltapalan. Sanomattakin selvää, että olin koulussa melkoisen väsynyt ja usein vain tuijottelin kelloa odottaen kotiin pääsyä. Saisin ruokaa. Sen sallin itselleni, vaikka pikkuhiljaa aloin pienentämään annosmääriä ja piilottelemaankin ruokaa.

Lyhyemmät lenkit vaihtuivat pitkiksi. Kävin päivässä kerran kävelemässä 6km ja toisen kerran noin 3km. Joka ikinen päivä. Aivan sama oliko 20 astetta pakkasta tai 30 astetta ja auringonpaistetta. Satoi tai paistoi, oli pakko mennä. Olin aivan koukussa rutiineihin. Ruuat joita söin, olivat aina samoja tuttuja ruokia. Aina saman verran ja täsmälleen samaan aikaan joka päivä. Ja auta armias kun aikataulut pettivät... sitä ahdistuksen määrää!! Lenkillä kävin myös tasan tarkkaan samaan aikaan joka päivä, iltaisin tein vatsoja ja kyykkyjä huoneessani, kävin joka päivä puntarilla monta kertaa ja mittailin itseäni.

Nyt kun jälkeenpäin miettii, en ymmärrä, miten pääsin yläasteen läpi niinkin hyvin kuin pääsin.Vaikka tuntuu että koko sen ajan olin kuin pilvessä. En siis kauheasti muista. Usein, jos kaveriporukkamme oli aikeissa tehdä jotain, kieltäydyin, jos oli mahdollisuus että joutuisin syömään jotakin. Menin mieluummin kotiin ja elin turvallisten rutiinieni kanssa. Eristäydyin aika mallikkaasti, mutten kokonaan. Kyllähän koulussa tuli oleiltua joidenkin kanssa ja olin asioissa mukana, mutta en enää niin paljon kuin aikaisemmin.

Yläasteen lopun häämöttäessä tehtiin 2. asteen koulutusvalintoja, ja päätin mennä kauppikseen. Vain sen takia, että muut sen hetkiset kaverini menisivät lukioon, ja en halunnut enää heidän kanssaan oleskella. En edes samassa koulussa. Yläasteen päättötodistuksen jälkeen en ole näitä kavereita enää nähnyt, muuta kuin ''vahingossa'' ja ohimennen. Tavallaan tuntui helpottavalta päästä pois vanhoista piireistä, näinhän pääsin elämään turvallista elämääni, jonka rakensin itselleni. Niin kauan kuin kaikki sujuisi suunnitelmieni mukaan, olisivat asiat hyvin.

En todellakaan muista missä vaiheessa jouduin käymään lääkärissä ensimmäisen kerran. Muistaakseni äitini kuitenkin huolestui minusta ja periaatteessa pakotti minut lääkäriin ja verikokeisiin. No, niissä oli aina jotain vialla, milloin maksa-arvot huitelivat pilvissä tai hemoglobiini oli liian matala. Myös kuukautiset jäivät jossain vaiheessa pois, ja eikä niitä näkynytkään muutamiin vuosiin. Jouduin nuorisopsykiatrian ''asiakkaaksi'' ja kävin puhumassa sairaanhoitajan kanssa monia, monia kertoja. Olin usein myöhässä koulusta tämän takia, tai jouduin lähtemään aikaisemmin jotta ehtisin tapaamiseen. Tämä oli kahdeksannella luokalla. Yhdeksännellä siirryin Helsinkiin Syömishäiriökeskukseen, jossa kävin kerran viikossa puhumassa terapeutin kanssa. Tai psykiatrin, en nyt muista kumpi hän oli. Kävin hänen luonaan monta kertaa, kuukausia, kunnes hän lopetti kyseisessä paikassa ja siirtyi toiseen kaupunkiin. Sain uuden terapeutin. Hoitosuhteen muodostaminen edellisen kanssa oli haastavaa, ja nyt jouduin rakentamaan uuden suhteen uuden ihmisen kanssa ja käymään läpi jo edelliselle terapeutille kertomani asiat. En muista, oliko yhtään kertaa, jolloin en olisi tapaamisen aikana itkenyt. Olen aikamoinen itkijä. En välttämättä ollut edes surullinen, mutten pystynyt puhumaan asioistani tirauttamatta muutamia (satoja) kyyneleitä.

Kesällä 2008 tuli tieto, että pääsen opiskelemaan kauppikseen. Olin helpottunut. Ajattelin, että uusi alku löytyisi sieltä, uudet kaverit ja uudet haasteet, jotka toisivat sisältöä elämääni.
Koko kesä meni täysin sumussa, laihduttaessa ja ruuan välttelemisessä. Ahdisti. Olin jo täysin sokeutunut omalle tilanteelleni, enkä nähnyt asioita enää niin kuin ne olivat. Kävin koko kesän Syömishäiriökeskuksessa, ja myös kauppiksen alettua sovimme rehtorin ja opon kanssa, että lähdin joinain päivinä (yleensä perjantaisin) aikaisemmin, jotta pääsisin höpöttelemään joutavia terapeuttini kanssa. Siltä minusta silloin tuntui. Syksyllä painoni laski huomattavasti ja nopeasti. Terapeuttini kysyi usein, luulenko että pärjäisin yksin. Tottahan toki, tietysti. Joka ikinen kerta syksyllä. Kun hän alkoi puhumaan, että sairaalaan menokin on vaihtoehto, rupesin todella pelkäämään. En tietenkään halunnut sairaalaan, koska se pilaisi pitkän projektini ja tuskalla hankitun ''unelmavartalon''.

Koulussa en edelleenkään syönyt, menin ulos kävelemään ruokatuntien ajaksi tai muuten vain piilottelin kolmannessa kerroksessa, jossa ei useinkaan ollut ihmisiä siihen aikaan.

Ei minkäänlaista muistikuvaa miksi, mutta kävin Syömishäiriökeskuksessa myös toisen naisen juttusilla, joka antoi minulle lähetteen Ulfåsaan. Tarkoituksena oli käydä siellä lääkärissä yhtenä perjantaina, jonka jälkeen menisin terapeuttini luo Syömishäiriökeskukseen. Normaalitapaamiseen siis. Ulfåsassa sairaanhoitaja ensin kyseli minulta asioita, jonka jälkeen hän meni vielä ylilääkärin juttusille. Tuntui, että odotin ikuisuuden. No, ainakin tunti siinä meni odotellessa. Sinä aikana juttelin vielä toisen naisen kanssa. Tai oikeastaan en jutellut, vaan vastailin tympeästi kysymyksiin ja samalla tuijottelin kelloa. Pian olisi jo aika mennä terapeutin istuntoon ja sieltä kirppiksiä kiertelemään.
Viimeinkin, todellakin viimeinkin, ylilääkäri suostui ottamaan minut vastaan. Paino mitattiin, puhuimme ja hän kyseli, miten olen ajatellut jatkaa tästä eteenpäin. Sanoin, että uskoin voivani lisätä ruuan määrä saadakseni painon nousemaan. Valehtelin. Tuolloin painoin hieman alle 40 kiloa. Hän kyllä tiesi, että valehtelin, sillä hän oli nähnyt paljon samanlaisia tapauksia ennenkin. Ulfåsahan on siis erityisesti syömishäiriöihin erikoistunut osasto, jonka ylilääkärinä Herra T tällöin toimi. Ja varmaan on edelleenkin. Perkeleen tatti (lempinimi, joka sopi hyvin hänen oikeaan nimeensä). Sain 2 vaihtoehtoa. Joko ottaisin osastolla viikon päästä vapautuvan paikan, tai sitten en. Mutta se toinen vaihtoehto oli suljettu osasto. Sitä en silloin tajunnut, olin varmaan niin sekaisin etten ymmärtänyt, mihin olin joutumassa.

Minulle tilattiin jopa oma ambulanssi pihaan, vaikka matkaa suljetulle oli vajaa kilometri. Mutta se oli jokin käytäntö, että ambulanssi hakee sinne, äitini tai kukaan muu ei olisi voinut minua viedä sinne. Piipaa-autoa odottaessamme sekosin totaalisesti. Tai, en itse muista sitä niin pahana, mitä nyt itkin hysteerisesti ja halusin vain mennä kotiin. Taisin siinä repiä verhojakin... Ne kyllä jäivät ihan paikalleen roikkumaan, en sentään tuhonnut mitään! Vaikka myönnän että mieli teki.Ambulanssi sitten kaartoi pihaan ja sain yksityiskuljetuksen uuteen kotiini. Tai kotiin ja kotiin, väliaikaiseen vankilaselliini. Minulla ei ollut mitään tavaroita mukana, vain vaatteet jotka olivat päälläni ja laukku, jossa oli kännykkä ja muistaakseni vähän rahaa. Äitini joutui siis ajamaan kotiin päälle 50 kilometriä (yhteen suuntaan), ja tuomaan tavaroitani vielä saman päivän aikana.

Terapeutilleni ilmoitettiin, etten nyt ole hetkeen tulossa sinne. En siis moneen viikkoon.
Tästä eteenpäin olisin vankina suljetulla osastolla, jossa oli muita minua huomattavasti sekavampia henkilöitä, joista monilla oli mielenterveyden kanssa vakavia ongelmia.
Ovi oli aina lukossa. Ulos ei päässyt. Kaikkea valvottiin ja kaikki kyseenalaistettiin.

Eniten sinä päivänä kuitenkin vitutti, etten päässyt kirppiksille.

Vuosipäivä

Tosiaan, vuosipäivä. Eikä suinkaan minun ja poikaystäväni, vaan minun ja bulimian. Olemme olleet yhdessä näinä päivinä jo kolme vuotta. Kolmen vuoden aikana olen oksentanut enemmän kuin kolmessa vuodessa on päiviä. En edes uskalla miettiä, mitä kaikkea sisälläni tapahtuu. Mitä olen aiheuttanut ja mitä ei ehkä voi enää korjata. Surettaa ja hävettää, on aivan totaalinen luuseri-olo.

Toki välillä on mennyt paremmin ja on ollut pitkiäkin aikoja ihan ''terveesti''. Niiden jaksojen päätteeksi olen huomannut lihoneeni ja lähtenyt takaisin tähän helvetilliseen kierteeseen. Miksi en vain voi lopettaa? Väsyttää kaikki pelleily, voisin syödä normaalisti tai edes sinnepäin. Tällä hetkellä en ole millään lailla lihava, mutten hoikkakaan. Aika normi. Bmi ehkä 20 tai hitusen alle. Vaakaa en omista ja painoa en haluaisikaan seurata, ajatuskin ahdistaa. Mutta vaatteista kyllä huomaa hyvin onko lihonut vai laihtunut. Nyt on laskusuuntaista juurikin vaatteilla mitattuna.

Ensimmäisen kerran sairastuin syömishäiriöön vuonna 2006. Ja itse asiassa, samalla tiellä olen vieläkin. Anoreksian jälkeen sairauteni muuttui vaivihkaa bulimiaksi. 7 vuotta jo. En pysty käsittämään miten aika on mennyt niin kamalan nopeasti, ja miksi en ole päässyt kaikesta paskasta eroon? En ymmärrä. Anoreksiaan sain apua niin sairaalasta, lääkäreiltä ja psykiatreilta. Ei auttanut kuin sen akuutin hetken ajan. Ulkoisesti ehkä parannuin, mutta mieleni jäi täysin fyysisen kehityksen jalkoihin, en pystynyt käsittelemään muutosta kohti normaalia elämää. Hiiren annokset vaihtuivat pikku hiljaa kuukausien kuluessa suurempiin määriin ruokaa, enkä voinut lopettaa. Oksentaminen tuli kuvioihin, ja huomatessani kuinka helppoa se on, päätin jatkaa. En lihonut mutta en laihtunutkaan.

Tämä kaikki saa minut niin väsyneeksi, että päivät saisivat puolestani kestää 10 tuntia. Maksimissaan. Pelottaa ja olen hyvin turhautunut. Ja niin pettynyt itseeni... Haluan olla terve. Normaali ihminen normaaleine ajatuksineen. Suurin osa ihmisistä kykenee tähän, minä en. Ja varmasti on paljon muitakin jotka taistelevat ja joka ikinen päivä on sotaa itseään vastaan. Olen päättänyt hakea uudelleen apua, tällä kertaa bulimiaan. Siitä en ole aiemmin puhunut lääkäreille kuin ohimennen, ennen hoidettiin vain anoreksiaa. Bulimia oli vain ikävä lisä, jota täytyi kestää.

Nyt on aika muuttua. Tämä on todellakin uusi alku itselleni. Uusi suunta elämälleni, ja uskon, että pystyn vielä jonain päivänä olemaan vapaa kaikista syömishäiriöön liittyvistä asioista. Kaikki lähtee itsestä ja omista ajatuksista. Jos ei ole motivaatiota, ei pysty muuttumaan. Minä haluan sitä enemmän kuin mitään muuta, sillä muuten menetän kaiken mitä elämässä todella rakastan.