Historia part 1

Mulla ei ole pienintäkään muistikuvaa siitä, mistä kaikki oikeesti sai alkunsa. Mutta aina kun sitä on kysytty, on syy ollu se, että kaverit puhui _todella paljon_ laihduttamisesta ja kävi salilla ja kaikenmaailman jumpissa monta kertaa viikossa ja useasti monta tuntia kerralla. En kuitenkaan oo varma, oliko tämä se ratkaiseva tekijä. Kuitenkin, aloin lisäämään liikuntaa huomattavasti ja vähensin mielestäni turhat ruuat pois, kuten karkit ja muut makeat sekä pizzat ynnä muut hese/mäkki-linjaa edustavat ruuat. Melko lyhyen ajan kuluttua kävin jo kaksi kertaa päivässä kävelemässä aina saman reitin, koska tiesin silloin tarkan määrän jonka kävelin.

Aluksi kaikki olikin ihan ''viatonta'', tuntui hyvältä huomata kuinka vaatteet istuivat paremmin ja kävivät liian isoiksi. Tässä vaiheessa vielä hallitsin tilanteen.
Lopetin myös koulussa syömisen, en kertaakaan käynyt ruokalassa 8. ja 9. luokalla. Elin siis aamupalalla, kotona söin jotain lämmintä ruokaa ja iltapalan. Sanomattakin selvää, että olin koulussa melkoisen väsynyt ja usein vain tuijottelin kelloa odottaen kotiin pääsyä. Saisin ruokaa. Sen sallin itselleni, vaikka pikkuhiljaa aloin pienentämään annosmääriä ja piilottelemaankin ruokaa.

Lyhyemmät lenkit vaihtuivat pitkiksi. Kävin päivässä kerran kävelemässä 6km ja toisen kerran noin 3km. Joka ikinen päivä. Aivan sama oliko 20 astetta pakkasta tai 30 astetta ja auringonpaistetta. Satoi tai paistoi, oli pakko mennä. Olin aivan koukussa rutiineihin. Ruuat joita söin, olivat aina samoja tuttuja ruokia. Aina saman verran ja täsmälleen samaan aikaan joka päivä. Ja auta armias kun aikataulut pettivät... sitä ahdistuksen määrää!! Lenkillä kävin myös tasan tarkkaan samaan aikaan joka päivä, iltaisin tein vatsoja ja kyykkyjä huoneessani, kävin joka päivä puntarilla monta kertaa ja mittailin itseäni.

Nyt kun jälkeenpäin miettii, en ymmärrä, miten pääsin yläasteen läpi niinkin hyvin kuin pääsin.Vaikka tuntuu että koko sen ajan olin kuin pilvessä. En siis kauheasti muista. Usein, jos kaveriporukkamme oli aikeissa tehdä jotain, kieltäydyin, jos oli mahdollisuus että joutuisin syömään jotakin. Menin mieluummin kotiin ja elin turvallisten rutiinieni kanssa. Eristäydyin aika mallikkaasti, mutten kokonaan. Kyllähän koulussa tuli oleiltua joidenkin kanssa ja olin asioissa mukana, mutta en enää niin paljon kuin aikaisemmin.

Yläasteen lopun häämöttäessä tehtiin 2. asteen koulutusvalintoja, ja päätin mennä kauppikseen. Vain sen takia, että muut sen hetkiset kaverini menisivät lukioon, ja en halunnut enää heidän kanssaan oleskella. En edes samassa koulussa. Yläasteen päättötodistuksen jälkeen en ole näitä kavereita enää nähnyt, muuta kuin ''vahingossa'' ja ohimennen. Tavallaan tuntui helpottavalta päästä pois vanhoista piireistä, näinhän pääsin elämään turvallista elämääni, jonka rakensin itselleni. Niin kauan kuin kaikki sujuisi suunnitelmieni mukaan, olisivat asiat hyvin.

En todellakaan muista missä vaiheessa jouduin käymään lääkärissä ensimmäisen kerran. Muistaakseni äitini kuitenkin huolestui minusta ja periaatteessa pakotti minut lääkäriin ja verikokeisiin. No, niissä oli aina jotain vialla, milloin maksa-arvot huitelivat pilvissä tai hemoglobiini oli liian matala. Myös kuukautiset jäivät jossain vaiheessa pois, ja eikä niitä näkynytkään muutamiin vuosiin. Jouduin nuorisopsykiatrian ''asiakkaaksi'' ja kävin puhumassa sairaanhoitajan kanssa monia, monia kertoja. Olin usein myöhässä koulusta tämän takia, tai jouduin lähtemään aikaisemmin jotta ehtisin tapaamiseen. Tämä oli kahdeksannella luokalla. Yhdeksännellä siirryin Helsinkiin Syömishäiriökeskukseen, jossa kävin kerran viikossa puhumassa terapeutin kanssa. Tai psykiatrin, en nyt muista kumpi hän oli. Kävin hänen luonaan monta kertaa, kuukausia, kunnes hän lopetti kyseisessä paikassa ja siirtyi toiseen kaupunkiin. Sain uuden terapeutin. Hoitosuhteen muodostaminen edellisen kanssa oli haastavaa, ja nyt jouduin rakentamaan uuden suhteen uuden ihmisen kanssa ja käymään läpi jo edelliselle terapeutille kertomani asiat. En muista, oliko yhtään kertaa, jolloin en olisi tapaamisen aikana itkenyt. Olen aikamoinen itkijä. En välttämättä ollut edes surullinen, mutten pystynyt puhumaan asioistani tirauttamatta muutamia (satoja) kyyneleitä.

Kesällä 2008 tuli tieto, että pääsen opiskelemaan kauppikseen. Olin helpottunut. Ajattelin, että uusi alku löytyisi sieltä, uudet kaverit ja uudet haasteet, jotka toisivat sisältöä elämääni.
Koko kesä meni täysin sumussa, laihduttaessa ja ruuan välttelemisessä. Ahdisti. Olin jo täysin sokeutunut omalle tilanteelleni, enkä nähnyt asioita enää niin kuin ne olivat. Kävin koko kesän Syömishäiriökeskuksessa, ja myös kauppiksen alettua sovimme rehtorin ja opon kanssa, että lähdin joinain päivinä (yleensä perjantaisin) aikaisemmin, jotta pääsisin höpöttelemään joutavia terapeuttini kanssa. Siltä minusta silloin tuntui. Syksyllä painoni laski huomattavasti ja nopeasti. Terapeuttini kysyi usein, luulenko että pärjäisin yksin. Tottahan toki, tietysti. Joka ikinen kerta syksyllä. Kun hän alkoi puhumaan, että sairaalaan menokin on vaihtoehto, rupesin todella pelkäämään. En tietenkään halunnut sairaalaan, koska se pilaisi pitkän projektini ja tuskalla hankitun ''unelmavartalon''.

Koulussa en edelleenkään syönyt, menin ulos kävelemään ruokatuntien ajaksi tai muuten vain piilottelin kolmannessa kerroksessa, jossa ei useinkaan ollut ihmisiä siihen aikaan.

Ei minkäänlaista muistikuvaa miksi, mutta kävin Syömishäiriökeskuksessa myös toisen naisen juttusilla, joka antoi minulle lähetteen Ulfåsaan. Tarkoituksena oli käydä siellä lääkärissä yhtenä perjantaina, jonka jälkeen menisin terapeuttini luo Syömishäiriökeskukseen. Normaalitapaamiseen siis. Ulfåsassa sairaanhoitaja ensin kyseli minulta asioita, jonka jälkeen hän meni vielä ylilääkärin juttusille. Tuntui, että odotin ikuisuuden. No, ainakin tunti siinä meni odotellessa. Sinä aikana juttelin vielä toisen naisen kanssa. Tai oikeastaan en jutellut, vaan vastailin tympeästi kysymyksiin ja samalla tuijottelin kelloa. Pian olisi jo aika mennä terapeutin istuntoon ja sieltä kirppiksiä kiertelemään.
Viimeinkin, todellakin viimeinkin, ylilääkäri suostui ottamaan minut vastaan. Paino mitattiin, puhuimme ja hän kyseli, miten olen ajatellut jatkaa tästä eteenpäin. Sanoin, että uskoin voivani lisätä ruuan määrä saadakseni painon nousemaan. Valehtelin. Tuolloin painoin hieman alle 40 kiloa. Hän kyllä tiesi, että valehtelin, sillä hän oli nähnyt paljon samanlaisia tapauksia ennenkin. Ulfåsahan on siis erityisesti syömishäiriöihin erikoistunut osasto, jonka ylilääkärinä Herra T tällöin toimi. Ja varmaan on edelleenkin. Perkeleen tatti (lempinimi, joka sopi hyvin hänen oikeaan nimeensä). Sain 2 vaihtoehtoa. Joko ottaisin osastolla viikon päästä vapautuvan paikan, tai sitten en. Mutta se toinen vaihtoehto oli suljettu osasto. Sitä en silloin tajunnut, olin varmaan niin sekaisin etten ymmärtänyt, mihin olin joutumassa.

Minulle tilattiin jopa oma ambulanssi pihaan, vaikka matkaa suljetulle oli vajaa kilometri. Mutta se oli jokin käytäntö, että ambulanssi hakee sinne, äitini tai kukaan muu ei olisi voinut minua viedä sinne. Piipaa-autoa odottaessamme sekosin totaalisesti. Tai, en itse muista sitä niin pahana, mitä nyt itkin hysteerisesti ja halusin vain mennä kotiin. Taisin siinä repiä verhojakin... Ne kyllä jäivät ihan paikalleen roikkumaan, en sentään tuhonnut mitään! Vaikka myönnän että mieli teki.Ambulanssi sitten kaartoi pihaan ja sain yksityiskuljetuksen uuteen kotiini. Tai kotiin ja kotiin, väliaikaiseen vankilaselliini. Minulla ei ollut mitään tavaroita mukana, vain vaatteet jotka olivat päälläni ja laukku, jossa oli kännykkä ja muistaakseni vähän rahaa. Äitini joutui siis ajamaan kotiin päälle 50 kilometriä (yhteen suuntaan), ja tuomaan tavaroitani vielä saman päivän aikana.

Terapeutilleni ilmoitettiin, etten nyt ole hetkeen tulossa sinne. En siis moneen viikkoon.
Tästä eteenpäin olisin vankina suljetulla osastolla, jossa oli muita minua huomattavasti sekavampia henkilöitä, joista monilla oli mielenterveyden kanssa vakavia ongelmia.
Ovi oli aina lukossa. Ulos ei päässyt. Kaikkea valvottiin ja kaikki kyseenalaistettiin.

Eniten sinä päivänä kuitenkin vitutti, etten päässyt kirppiksille.