Vuosipäivä

Tosiaan, vuosipäivä. Eikä suinkaan minun ja poikaystäväni, vaan minun ja bulimian. Olemme olleet yhdessä näinä päivinä jo kolme vuotta. Kolmen vuoden aikana olen oksentanut enemmän kuin kolmessa vuodessa on päiviä. En edes uskalla miettiä, mitä kaikkea sisälläni tapahtuu. Mitä olen aiheuttanut ja mitä ei ehkä voi enää korjata. Surettaa ja hävettää, on aivan totaalinen luuseri-olo.

Toki välillä on mennyt paremmin ja on ollut pitkiäkin aikoja ihan ''terveesti''. Niiden jaksojen päätteeksi olen huomannut lihoneeni ja lähtenyt takaisin tähän helvetilliseen kierteeseen. Miksi en vain voi lopettaa? Väsyttää kaikki pelleily, voisin syödä normaalisti tai edes sinnepäin. Tällä hetkellä en ole millään lailla lihava, mutten hoikkakaan. Aika normi. Bmi ehkä 20 tai hitusen alle. Vaakaa en omista ja painoa en haluaisikaan seurata, ajatuskin ahdistaa. Mutta vaatteista kyllä huomaa hyvin onko lihonut vai laihtunut. Nyt on laskusuuntaista juurikin vaatteilla mitattuna.

Ensimmäisen kerran sairastuin syömishäiriöön vuonna 2006. Ja itse asiassa, samalla tiellä olen vieläkin. Anoreksian jälkeen sairauteni muuttui vaivihkaa bulimiaksi. 7 vuotta jo. En pysty käsittämään miten aika on mennyt niin kamalan nopeasti, ja miksi en ole päässyt kaikesta paskasta eroon? En ymmärrä. Anoreksiaan sain apua niin sairaalasta, lääkäreiltä ja psykiatreilta. Ei auttanut kuin sen akuutin hetken ajan. Ulkoisesti ehkä parannuin, mutta mieleni jäi täysin fyysisen kehityksen jalkoihin, en pystynyt käsittelemään muutosta kohti normaalia elämää. Hiiren annokset vaihtuivat pikku hiljaa kuukausien kuluessa suurempiin määriin ruokaa, enkä voinut lopettaa. Oksentaminen tuli kuvioihin, ja huomatessani kuinka helppoa se on, päätin jatkaa. En lihonut mutta en laihtunutkaan.

Tämä kaikki saa minut niin väsyneeksi, että päivät saisivat puolestani kestää 10 tuntia. Maksimissaan. Pelottaa ja olen hyvin turhautunut. Ja niin pettynyt itseeni... Haluan olla terve. Normaali ihminen normaaleine ajatuksineen. Suurin osa ihmisistä kykenee tähän, minä en. Ja varmasti on paljon muitakin jotka taistelevat ja joka ikinen päivä on sotaa itseään vastaan. Olen päättänyt hakea uudelleen apua, tällä kertaa bulimiaan. Siitä en ole aiemmin puhunut lääkäreille kuin ohimennen, ennen hoidettiin vain anoreksiaa. Bulimia oli vain ikävä lisä, jota täytyi kestää.

Nyt on aika muuttua. Tämä on todellakin uusi alku itselleni. Uusi suunta elämälleni, ja uskon, että pystyn vielä jonain päivänä olemaan vapaa kaikista syömishäiriöön liittyvistä asioista. Kaikki lähtee itsestä ja omista ajatuksista. Jos ei ole motivaatiota, ei pysty muuttumaan. Minä haluan sitä enemmän kuin mitään muuta, sillä muuten menetän kaiken mitä elämässä todella rakastan.