Kurkkusalaattia & aamuja

Otsikko voi olla hieman harhaanjohtava, mutta tämä postaus on täysin omistettu armeijalle ja niille tunteille, jotka nousee pintaan kun sitä ajattelee. Hieman kyllä tiivistetysti ja pintapuolisesti. Kuvat naurunappulasta kuten näkyy!! :)

Se alkoi heinäkuussa viime vuonna. Takana on monen monta kuukautta, viikkoa ja perkeleesti aamuja. Edessä vähän päälle 4 kuukautta, eli voiton puolella tässä ollaan.

Ennen armeijan alkua olin ajatellut, että muutun hirveäksi inttileskeksi, joka vain vollottaisi viikot ja koomailisi kunnes viikonloppu taas koittaisi. Ehkä alkuun olin vähän suruissani ja ikävä oli kova (pakko kyllä sanoa että nyt ikävä on sitäkin suurempi, moninkertaisesti). Mutta ei mennyt kauaakaan niin siihen tottui. Siihen ikävään siis, ja siihen, että tilanne nyt vaan on tämä. Minkäs sille mahtaa.

Tyttöystävä/puolisopäivä oli ihan kätevä tapahtuma, oli tosi ''avartavaa'' päästä näkemään, minkälaisissa oloissa nää nyt asustelee kasarmilla. Etenkin, kun se oli ensimmäisen viikon sunnuntaina, niin pääsi heti tutustumaan paikkoihin ja sai pienen (minimaalisen olemattoman) maistiaisen siitä, mitä nämä puuhailevat päivisin.
Alkuhan on aina vaikein, varmaan koskee melkein kaikkia asioita. Alussa siellä on niin paljon toimintaa ja kaikki on vielä uutta, että aika menee jo siihen uuden opetteluun ja uusiin rutiineihin tottumiseen. Ja eiköhän se ikävä ole ihan molemminpuolinen vaikka nuo kakslahkeiset ei välttämättä sano sitä niin usein kuin itse toivoisi... :D

Toisaalta, mikäli aamukamman keskusteluja on uskominen, niin monien kumppanit ryhtyvät oikein urakalla pehmoilemaan ja melkeenpä runosuoni kukkii kun kaipailee sitä kotopuolessa odottelevaa heilaansa. Jotkut taas äijistyy (mörrimöykyt) ja ei hemmetti, kunhan se inttikieli ja tavat ei tänne asti tule niin kaikki on okei! :D

Tietenkin ne, jotka on vaikka asuneet pidempäänkin yhdessä tai tottuneet siihen, että toinen on siinä aina/usein läsnä, niin aivan varmasti se on silloin iso muutos. Ja voi se itkukin olla herkässä kun näkee toisen pitkästä(?) aikaa ja sitten taas joutuu eroon lyhyen yhdessäoloajan päätteeksi.
Me ei oltu asuttu yhdessä ennen armeijaa, joten voi olla että sekin vaikutti asiaan. Oli paljon helpompaa tottua tähän uuteen tilanteeseen, kun takana oli jo jonkin asteen ''kaukosuhde''. No big deal.

Varmaan vaikeinta on (ollut) se, että yhteydenpito takkuilee ja pahasti : DD Sehän on itsestään selvää, ettei siellä voi olla koko ajan kännykän ulottuvissa, vaikka itse täällä siviilissä toivoisi toisen vastaavan mahdollisimman nopeasti omiin viesteihin. Myös, ainakin toisinaan, vapaa-ajan vähyys armeijassa tuntui vaikuttavan yhteydenpitoon. Pitkät päivät jo itsessään väsyttävät kenet tahansa ja siihen päälle kaikkea actionia, niin ei kauheesti aina irtoa iltaisin siitä toisesta. Ihan ymmärrettävää, kun mietin jos ite siellä olisin...

Ainahan sitä varoitellaan, että armeija suunnilleen tappaa parisuhteen. ''Suurin osa pareista eroaa armeijan aikana''. Tai jotain. Ei ehkä suurin osa, mutta aika monet. Niin ainakin on sanottu. Ja sitten siitä syytetään armeijaa, annetaan sen olla tekosyynä erolle. Mutta jos parisuhde on loppuakseen, niin olisi se ilman armeijaakin loppunut. Joillekin käy näin, että ei vain kestä sitä hetkellistä eroa toisesta, ja päätyy sitten etsimään uutta seuraa.

Mun mielestä armeija on vahvistanut meidän välistä suhdetta. Jotenkin lähentänyt. Tai, kai se on selvääkin, ei kai tässä muuten oltaisi muuttamassa saman katon alle? :D Kuitenkin, ei se loppujen lopuksi niin kauheaa ole. Kannattaa ajatella positiivisesti, vaikka myönnän kyllä että usein tulee surkea olo siitä tietoisuudesta, etten saa yhteyttä toiseen ja onhan se toinen fyysisestikin kivan matkan päässä. Eihän se tietenkään hauskaa ole, mutta eipä kauheesti auta se masentelu ja voivottelu. Nyt ainakin saa omaa aikaa. Vaikka kyllä se kahdenkeskinen aika voittaa tän oman ajan ihan kuus nolla.

Tuntemukset heittelee laidasta laitaan. Toisinaan voisin vaan kaatua lattialle kiukuttelemaan kuin pikkulapsi, kun joudun olemaan yksin tai en koe saavani minkäänlaista (henkistä) yhteyttä viesteillä... Ja sitten taas on iloisia hetkiä, mietin, että kohta se jo pääsee pois sieltä. Kohta on taas viikonloppu. Joka aamu on yksi aamu lähempänä kotiutumista. Sitten ei tarvitse laskea päiviä, kun jotain taas tapahtuu.
Siinä vaiheessa pitääkin sitten tottua siihen, että se toinen tosiaan on siinä koko ajan (no ei nyt ehkä ihan 24/7 mutta aika paljon), onhan sekin iso muutos. Opetella elämään yhdessä. Tai ehkä se vaan luonnistuu itsestään, eikai sitä kauheasti tarvii opetella.

TJ 130.
Ihan hyvä luku. Ei enää kauaa niin jää kurkkusalaatit armeijaan ja aamukampa on nypitty kaljuksi :DD
Kuvat ei millään suostuneet yhteistyöhön....