Kevätjee

Varmaankin joka blogissa on nyt kaikkea kevät-fiilistelyä mut ei voi mitään. :DD
Ei sitä kevättä kyllä muuten kauheasti huomaa, kuin että on alkanut kuulumaan tsirp tsirp jostain pensaitten kätköistä (oikeesti, se ääni kuuluu mutta lintuja ei kyllä useinkaan näy?). Isommat tiet ainakin on jo melko kuivia. Tosin vielähän taitaa virallisesti olla talvi. :)

Kevääseenhän kuuluu tietysti uusien vaatteiden shoppailu ja kuolaus, pakko saada toi ja toi ja ehkä toikin nyt tänä vuonna. Kaikkea uutta kivaa. Saattaa kyllä olla joku naisten oma kevätsyndrooma tämä tälläinen.. :D Tietenkin oon itsekin katsellut ja jo ostellutkin uusia juttuja kevääksi ja kesäksi. Ihme mielihyvää siitäkin saa. Vanhoja vaatteita ynnä muuta lähtee kyllä vähintäänkin saman verran kiertoon kun uutta tulee tilalle.

Mietin just, että joka vuosi kaikki jaksaa siitä keväästä vaahdota. Kevät tulee aina ja silti joka kerta se on jotenkin niiiiiiiiin mahtavaa ja siitä jaksaa kaikenlaista smalltalkia vääntää. Mutta onhan se nyt kivaa kun pitkän, kylmän ja pimeän talven jälkeen on valoisaa myös illalla, lämpötila nollassa ja lumi sulaa ihan silmissä. Pikkulinnut laulaa ja lehemät lentää....  :)
Ehkä jonkinasteinen positiivisuus ihmisissä lisääntyy samaa tahtia kun lämpöasteet nousevat. Ei kylläkään kaikissa, jotkut vaan on elämäntapavalittajia ja vitun päivänsäteitä.

Joitain vuosia sitten tää aika ahdisti. Talvisin saa sentään piiloutua toppatakin uumeniin ja paksuihin huiveihin, mutta keväällä (ja erityisesti kesällä) on melkein pakko vähentää vaatetta. Se tunne kun ''täytyi'' laittaa shortsit jalkaan ja nähdä puolipukeissa olevia ihmisiä joka puolella... Tuntui että kaikki muut on paremman näköisiä, itse ei kehtaisi kulkea julkisesti kuin säkki päällä.
Se oli silloin. Tällä hetkellä ei ahdista, vaikka matkaa omiin tavoitteisiin on vähäsen. Positiivisella mielellä tässä mennään eteenpäin. :)

Romantikko vai joku pelle vaan

No nythän rupes kirjotussuoni kukkimaan. Vähäsen. Kyllä se kohta kuihtuu taas kun kyseessä ei ole mikään tekokukkanen.

Jostain hassusta syystä on tullut mietittyä tota romantiikkaa ja semmosta hömppää.
Naiset tietty aina toivoo, että mies joskus tois kukkia (tai ihan mitä vaan oikeestaan! joku kiva pikku ele tai huomionosoitus) tai tekisi / sanoisi jotain yllättävää ja siirappisen ihanaa. No oishan se ihan mahtavuutta ja jotenkin lutusta, harmittaa kun monet suomalaisista miehistä kuitenkin on sellasia... karuja ja pidättäytyväisiä. Oikeesti, jos ei voi naiselleen sanoa kauniita sanoja ilman, että alkaa siinä omaa ällöyttään spekuloimaan ja purnaamaan, kuinka tyhmää on sanoa jotain mitä just sanoi, ni antaa olla. Mun puolesta voi ottaa sen  Fiskarsin eri-miehekkään kirveen ja painua metsään hakkaamaan puita. Tai saman tien kaataa ne paljain käsin. Se on sitä miehisyyttä.

No mitäs kun naiset aina toivoo miehiltä niitä suuria eleitä ja sanoja, tekeekö naiset sitten itse niin? (Tekee.. ainakin enemmän on tullut rekisteröityä kaikkea lässynlää-rakasmussukkaiseni-juttuja, mutta haittaako se kun todella rakastaa sitä ukkoaan?) Eikö sitä sais osoittaa sitten, vai pitäiskö pidättäytyä ja taputtaa olalle, että ''hienoa mieheni, kylläpäs leikkasit ruohon niin tasaisesti tänään''. Kukin omalla tavallaan, mä vaan toivoisin semmosta ihanan siirappista romantiikkahöpöhöpöä jota miehet tuntuu kammoavan. Hei, ei pelkoa! Ei se syö miehisyyttä. Eikä se ees oo niin vaikeeta.

Pakko kyllä myöntää, että joskus en itekkään jaksa. Lähinnä sen takia kun tiiän, että toinen ei oikeen innostu siitä/lähde juttuun mukaan, ni en vaivaudu paljoa. Ei se anna jos se ei ota. Vai oliko se toisin päin....
Oon luovuttaja-romantikko ja hyväksyny sen, että suomalainen ukkeli ei hempeile. Paitsi joskus. Salaa neljän seinän sisällä, muttei tosiaan muiden nähden. Sehän ois maailmanloppu jos niin kävis. Ehkä se on häpeää?? Tai epävarmuutta, en mä tiedä. Harmittava juttu kuitenkin. Ois kiva voida olla ihan vapautuneesti ja roikkua toisen käsivarressa (no ehkä ei ihan roikkua mutta kuitenki) kauppareissuilla tai muiskauttaa suukon poskelle vaikka siinä olisikin puoli sukua kyyläämässä. Mähän en välitä niistä silmäpareista jotka katselee.

Ehkä vielä joskus. :)

Kuumetta pukkaa!

Nyt tulee jotain ''ikävää''. Kuumetta.
ikävää sen takia, että kuume on vain minulla, enkä voi taikoa itselleni lasta kun toinen ei halua / ole valmis vielä pitkiin aikoihin :(

Mulla on vauvakuume. Sanana toi kuulostaa todella vajaalta ja siltä, että haluaisin jonkun kivan pikku nuken jota voisin pukea söpöihin potkareihin. Mutta ei, ei se oo sitä. Onhan sekin ihan todistettua, että tuo kuume voi myös tulla ilmi fyysisenä ''oireiluna''. Ja todellakin on tullut. Tää on jatkunut suunnilleen viime kesästä asti hieman aaltoillen, nyt viime viikkoina on kyllä ollut niin huipussaan että huhhuh. Ajattelen vauvoja lähestulkoon 24/7 (no, ainakin 70% hereilläoloajasta), näen vauvoja ja raskaana olevia naisia kaikkialla ja kuvittelen kaikkia ihme oireita ja vilkuilen peilistä itseäni miettien, että olisinpa raskaana. Ihan sekopäistä?! Ja kyllä, tilanne on todella ahdistava. Mähän en tietenkään itse voi sanoa, että nyt ois oikee hetki ''tehdä'' lapsi. En voi pakottaa. Mutta kyllä mä salaa toivon, että sekin päivä vielä koittais kun molemmat tässä suhteessa ois valmiita, enkä vain minä. (eli..... toivottavasti 5vuoden sisään....)
Mitenköhän sitä vauvakuumetta oikein selittäisi... että miksi haluaisin lapsen. Ei sitä voi varmaan selittää? Mulla on vaan se tunne, tarve ja se damn hoitovietti. Mä todella toivon sitä ja pakko myöntää, että se olisi elämän huipentuma. Ja tottakai ymmärrän että siihen kuuluu elinikäinen vastuu ja huoli, rahaa palaa ja olet kiinni lapsessa. Kaikki yllättävät tapahtumat ja yölliset heräilyt, sairastelut, huutamiset ja sotkut. Mutta jos se onkin juuri sitä mitä toivon? Ja kaipaan, jollain tavalla... En osaa selittää sitä tosiaankaan, kuulostaa tosi typerältä puolustelulta ja ei se edes auta mitään, vaikka kuinka yrittäisin syitä keksiä. Miksi ihmiset ylipäätään haluaa mitään?

Ja tästä pääseekin sopivasti samaa aihetta koskevaan juttuun. Mulla on pelko, että en voi saada lapsia. Koskaan. Oon lukenut paljon juttuja naisista, jotka on jo vuoden syömishäiriön jälkeen menettäny hedelmällisyyttä ja hormonit on nii perseellään kun olla ja voi. Ja mitäs, mulla on ollut yli 6 vuotta, että ihan vitun hyvältä näyttää. Sekin on siis vaan joku tunne, eihän sitä voi varmaksi sanoa ettei lapsia saisi. Mutta tietenkin toi syömishäiriötausta voi vaikeuttaa raskaaksi tulemista.
Oon erittäin vihainen itselleni tästä, ja pettynyt. Mutta ei siinä tilanteessa kauheesti ajattele tulevaisuutta, kun siinä hetkessä tärkeintä on syömishäiriön miellyttäminen. Surettaa vielä sekin, kun vuosi vuodelta mahdollisuudet oikeesti vähenee. Eikä vain mun päässä, vaan ihan oikeassa elämässä. Mä en tiedä mitä tekisin, jos mun keho ei olekaan sitten yhteistyöhaluinen. Mikäli se päivä joskus koittaa (tyyliin joku lääkärisetä sanoo, että olet nyt kussut tämän homman pahasti omalla typeryydelläsi) - siinä vaiheessa lentää kyllä kaikki toivo ja haaveet johonkin loputtoman syvään kaivoon.

Ei ei ei, vielä ei tästä aiheesta pääse eroon! Mä voisin tietysti aina muuttua. Voisin unohtaa jotkut kersat ja elää sitä ''nuoren elämää'' niinkuin kuuluisi.  Jos joku toinen haluaa bilettää kolmikymppiseksi asti ja matkustaa kuumailmapallolla maailman ympäri, käydä vähän Australiassa sukeltelemassa ja elää villisti, niin ei se ole keltään pois. (Siis kenen mielestä nuoren elämä on just niin stereotypistä, villiä ja vapaata??) Ei kaikki halua sitä. Kaikki ihmiset ei tosiaankaan ole sellaisia. Mä en henk.koht. koe mitään tarvetta kokeilla rajoja ja olla villi ja vapaa, vailla sen suurempaa vastuuta ja huolta. Mutta - mä voisin olla sellainen. Voisin opetella bilettämään viikonloppuisin ja käydä festareilla, matkustella ympäri maailmaa aina kun rahaa on tarpeeks ja ajaa jotain vitun pillurallia torien ympäri ja herätä jostain tietämättä, miten sinne päädyin. Tai muuten vaan olla über-spontaani ja elää ilman huolta huomisesta... siis semmoista nuoren elämää. Oikeesti, mä en edes tiedä mitä kaikkea nuorten elämään ''tulisi'' kuulua, kun en ole sellainen. Oon tylsä kotihiiri, nautin rauhasta ja ei kauheesti innosta mitkään hikiset festarit tai pään täyteen vetäminen. Mutta jos..... ei. Ei kiinnosta, oon aivan liian erilainen. Joskus tuntuu, että oon henkisesti huomattavasti vanhempi, mitä oikeesti oon (siis joskus, ei tosiaankaan koko aikaa, tietynlaisissa tilanteissa). Ehkä en vaan osaa olla kunnon nuori kun kaipaan sellaista ''erilaista'' elämää :D

Kai mun pitäis nauttia siitä, mitä tällä hetkellä on. Ja kyllähän mä nautin. Ahdistaa vaan ajatus, että jokin, mitä todella haluaa ja toivoo, on vuosien ja vuosien päässä, enkä tiedä onko se edes mahdollista. Mä voin sanoa, että ei se haittaa, mutta kyllähän kaikki näkee, että se vaivaa. En mä voi noita ajatuksia vaan unohtaa, vaikka yrittäisinkin! Ehkä mä vaan odotan... ja odotan. Ehkä tää menee ohi? Tai sitten vaan jatkan yksikseni vauvojen ja pienten lasten kyttäilyä toivoen parasta.

Nyt soi

Ite aina googlailen hyviä lenkki/hölkkä/juoksubiisejä, niin ajattelin tehdä vähän listaa siitä, mikä omassa mp3:ssa soi tällä hetkellä. :) Vaihtelen aika usein biisejä kun kyllästyn niihin niin nopeasti... Tykkään siitä että on sekä nopeatempoista että rauhallisempiakin kappaleita niin tulee lenkkiinkin vaihtelua :)

Avicii & Nicky Romero - I could be the one

Beyonce - Run the world (Girls)

Michael Sembello - Maniac

Marina and the Diamonds - How to be a heartbreaker

Ed Sheeran - A team / Small bump

Emeli Sande - Read all about it part III

Rihanna - S&M / Rude boy

Eminem - Space bound / 'Till I collapse

Sean Paul - Get busy

Christina Aguilera - Dirrty / Your body

Pitbull ft Christina Aguilera - Feel this moment

Ellie Goulding - Starry eyed / Anything could happen

Queen - We will rock you / Don't stop me now

Survivor - Eye of the tiger

Fort Minor - Where'd you go?

BoB - Cold as ice

T.I. - Whatever you like

Popeda - Kersantti Karoliina

Disco Ensemble - Second soul

Cheek - Sokka irti

Anna Puu - Kolme pientä sanaa

Erin - Mitä tänne jää

Aste - Pumppaa 

Kurkkusalaattia & aamuja

Otsikko voi olla hieman harhaanjohtava, mutta tämä postaus on täysin omistettu armeijalle ja niille tunteille, jotka nousee pintaan kun sitä ajattelee. Hieman kyllä tiivistetysti ja pintapuolisesti. Kuvat naurunappulasta kuten näkyy!! :)

Se alkoi heinäkuussa viime vuonna. Takana on monen monta kuukautta, viikkoa ja perkeleesti aamuja. Edessä vähän päälle 4 kuukautta, eli voiton puolella tässä ollaan.

Ennen armeijan alkua olin ajatellut, että muutun hirveäksi inttileskeksi, joka vain vollottaisi viikot ja koomailisi kunnes viikonloppu taas koittaisi. Ehkä alkuun olin vähän suruissani ja ikävä oli kova (pakko kyllä sanoa että nyt ikävä on sitäkin suurempi, moninkertaisesti). Mutta ei mennyt kauaakaan niin siihen tottui. Siihen ikävään siis, ja siihen, että tilanne nyt vaan on tämä. Minkäs sille mahtaa.

Tyttöystävä/puolisopäivä oli ihan kätevä tapahtuma, oli tosi ''avartavaa'' päästä näkemään, minkälaisissa oloissa nää nyt asustelee kasarmilla. Etenkin, kun se oli ensimmäisen viikon sunnuntaina, niin pääsi heti tutustumaan paikkoihin ja sai pienen (minimaalisen olemattoman) maistiaisen siitä, mitä nämä puuhailevat päivisin.
Alkuhan on aina vaikein, varmaan koskee melkein kaikkia asioita. Alussa siellä on niin paljon toimintaa ja kaikki on vielä uutta, että aika menee jo siihen uuden opetteluun ja uusiin rutiineihin tottumiseen. Ja eiköhän se ikävä ole ihan molemminpuolinen vaikka nuo kakslahkeiset ei välttämättä sano sitä niin usein kuin itse toivoisi... :D

Toisaalta, mikäli aamukamman keskusteluja on uskominen, niin monien kumppanit ryhtyvät oikein urakalla pehmoilemaan ja melkeenpä runosuoni kukkii kun kaipailee sitä kotopuolessa odottelevaa heilaansa. Jotkut taas äijistyy (mörrimöykyt) ja ei hemmetti, kunhan se inttikieli ja tavat ei tänne asti tule niin kaikki on okei! :D

Tietenkin ne, jotka on vaikka asuneet pidempäänkin yhdessä tai tottuneet siihen, että toinen on siinä aina/usein läsnä, niin aivan varmasti se on silloin iso muutos. Ja voi se itkukin olla herkässä kun näkee toisen pitkästä(?) aikaa ja sitten taas joutuu eroon lyhyen yhdessäoloajan päätteeksi.
Me ei oltu asuttu yhdessä ennen armeijaa, joten voi olla että sekin vaikutti asiaan. Oli paljon helpompaa tottua tähän uuteen tilanteeseen, kun takana oli jo jonkin asteen ''kaukosuhde''. No big deal.

Varmaan vaikeinta on (ollut) se, että yhteydenpito takkuilee ja pahasti : DD Sehän on itsestään selvää, ettei siellä voi olla koko ajan kännykän ulottuvissa, vaikka itse täällä siviilissä toivoisi toisen vastaavan mahdollisimman nopeasti omiin viesteihin. Myös, ainakin toisinaan, vapaa-ajan vähyys armeijassa tuntui vaikuttavan yhteydenpitoon. Pitkät päivät jo itsessään väsyttävät kenet tahansa ja siihen päälle kaikkea actionia, niin ei kauheesti aina irtoa iltaisin siitä toisesta. Ihan ymmärrettävää, kun mietin jos ite siellä olisin...

Ainahan sitä varoitellaan, että armeija suunnilleen tappaa parisuhteen. ''Suurin osa pareista eroaa armeijan aikana''. Tai jotain. Ei ehkä suurin osa, mutta aika monet. Niin ainakin on sanottu. Ja sitten siitä syytetään armeijaa, annetaan sen olla tekosyynä erolle. Mutta jos parisuhde on loppuakseen, niin olisi se ilman armeijaakin loppunut. Joillekin käy näin, että ei vain kestä sitä hetkellistä eroa toisesta, ja päätyy sitten etsimään uutta seuraa.

Mun mielestä armeija on vahvistanut meidän välistä suhdetta. Jotenkin lähentänyt. Tai, kai se on selvääkin, ei kai tässä muuten oltaisi muuttamassa saman katon alle? :D Kuitenkin, ei se loppujen lopuksi niin kauheaa ole. Kannattaa ajatella positiivisesti, vaikka myönnän kyllä että usein tulee surkea olo siitä tietoisuudesta, etten saa yhteyttä toiseen ja onhan se toinen fyysisestikin kivan matkan päässä. Eihän se tietenkään hauskaa ole, mutta eipä kauheesti auta se masentelu ja voivottelu. Nyt ainakin saa omaa aikaa. Vaikka kyllä se kahdenkeskinen aika voittaa tän oman ajan ihan kuus nolla.

Tuntemukset heittelee laidasta laitaan. Toisinaan voisin vaan kaatua lattialle kiukuttelemaan kuin pikkulapsi, kun joudun olemaan yksin tai en koe saavani minkäänlaista (henkistä) yhteyttä viesteillä... Ja sitten taas on iloisia hetkiä, mietin, että kohta se jo pääsee pois sieltä. Kohta on taas viikonloppu. Joka aamu on yksi aamu lähempänä kotiutumista. Sitten ei tarvitse laskea päiviä, kun jotain taas tapahtuu.
Siinä vaiheessa pitääkin sitten tottua siihen, että se toinen tosiaan on siinä koko ajan (no ei nyt ehkä ihan 24/7 mutta aika paljon), onhan sekin iso muutos. Opetella elämään yhdessä. Tai ehkä se vaan luonnistuu itsestään, eikai sitä kauheasti tarvii opetella.

TJ 130.
Ihan hyvä luku. Ei enää kauaa niin jää kurkkusalaatit armeijaan ja aamukampa on nypitty kaljuksi :DD
Kuvat ei millään suostuneet yhteistyöhön....

Tatuointi?

Mulla on aiemmin ollut vähän ristiriitaiset mielipiteet tatuoinneista (siis itselläni, ei muilla). Joitain vuosia sitten ajattelin, että ''no emmä mitään tatuointia ota, ihan idarin näköstä sitten mummona vanhainkodissa kun on joku nolo tatska kädessä tai jossain''.

Nyt oon eri mieltä. Niin ne ajatukset vaan muuttuu kun aikaa kuluu... Nyt mun mielestä sillä ei ole väliä, koska tatuointihan on tavallaan muisto siitä hetkestä, kun sen on ottanut. Kaikista ajatuksista, joita on päässä liikkunut, sekä asioista, joita on tapahtunut. Ja onko sillä mitään merkitystä, kuinka tatuoitu sitten 70 veenä on (tai 40 veenä... 50 veenä.. whatever veenä..)?

 

Kuitenkin, aina oon ajatellut, että JOS nyt joskus tatuoinnin satun ottamaan ihoani koristamaan, on sillä oltava jokin syvällinen merkitys. Itselleni henkilökohtainen ja merkittävä asia. Varmaan suurin osa haluaakin, että sillä on jokin merkitys. Ja se nyt on aivan paskan hailee, oonko sitten joku 70v tatskamummeli. Sehän on nykyaikaa, eri asia on että tämänhetkisillä vanhoilla ihmisillä ei varmaankaan kauheesti tatskoja ole. Ei tainnut heidän nuoruudessaan olla samanlaista kuin nykyään, ajat muuttuu. :)

Ymmärrän, miksi on ihmisiä jotka ajattelee, että tatuointi on niin ''lopullinen asia''. No kyllähän se tavallaan on, mikäli ei sitten halua poistattaa omaansa joskus. Ei kaikki halua, eikä kaikille välttämättä edes sovi.

Ja toisaalta, miksi miettiä mitä muut ajattelee... Antaa niiden ajatella mitä haluaa :) Ja jos kaiken yrittää järkeillä niin, että ''se on sitten tyhmännäkönen kun oon vanha'' tai ''en varmaan enää tykkää tästä parin vuoden päästä'', niin siinä kyllä jäisi monet asiat tekemättä. Ja voipi olla, että henkilö joka tätä mieltä on, ei edes halua tatuointia (ja sekin on okei!) :)

Tällä hetkellä on kovassa mietinnässä jokin merkityksellinen teksti tai kuvio, ja noissa ylemmissä kuvissa on potentiaalisia paikkoja tatuoinnille.
Täytyy tosiaankin nyt miettiä (ainakin viikko..... :DD) tätä asiaa.

Elämäni aakkoset

Pidemmittä puheitta, ajattelin tässä perjantai-illan aktiviteetiksi koota elämäni (tämän hetkiset) aakkoset. Muutamat kirjaimet jätin suosiolla pois, kun en keksinyt mitään järkevää. Ja useissa kohdissa on parikin juttua :)

A

Aamut. Etenkin ne aamut, jolloin aurinko yrittää jo kurkata sisälle verhojen takaa, ja kun avaa ikkunan, niin linnut visertää kauniisti. Hyvä aamu takaa usein hyvän päivän :) 

Appelssiinimehu. Paras mehu (kylmänä).

Aitous. Miks pitäis esittää jotain muuta mitä oikeesti on?

Aurinko. Piristää ja saa kaiken näyttämään kauniimmalta.

B

Balanssi. Tasapaino. Sehän on asia, jota tavoittelen. Tasapainoa elämän eri osa-alueitten kesken. Oon toistaiseks ollut aika huono toteuttamaan sitä, vaikka ajatuksen tasolla onnistuu hyvin!

Banaanit! Hyvä hedelmä ja parasta pikkusen viileenä ja kiinteänä :DD

Bulimia. Helvetti maan päällä.

Blogi. En halunnut tehdä tästä mitään sairaus-blogia, en jauhaa vain syömishäiriöstä, koska tahdon sen pois elämästäni. En siksi kerro mitään yksityiskohtaisia juttuja bulimiasta ja mitä paskaa se oikeasti on. En suosittele sitä kuitenkaan millään tasolla kenellekkään!

C

Camping. Eikä mikään makkara vaan kunnon leirintäaluematkailu! Tähän mennessä ei ole mitenkään mahdottoman paljon tullut sitä harrastettua, vaikka se kiinnostaakin. Siinä on se oma hohtonsa, niin hyvässä kuin pahassakin.

D

Deodorantti.... Joo, pitikin valita tämmönen tähän kohtaan. :D Vaikea keksiä mitään järkevämpää. Mutta, deodoranttihan on tosi kätevä keksintö. Mieluusti roll-on, en kauheesti niistä suihkutettavista välitä. Miesten dödöt on suurin osa aivan kauheita (ja siinä kauheudessaan ihan hyvän hajuisia!!) kun kaikki tuntuu suihkuttavan niitä enemmän kuin ehkä olisi tarpeellista?

Dokumentit. Siis lähinnä kaikki telkkarissa esitettävät dokumenttiohjelmat. Ne on kiinnostavia ja onneks niitä on vamaankin kaikista aiheista mitä mieleen voi tulla!

E

Ensimmäiset asiat. Ekat kerrat :D Eka oma koti. Ne jää mieleen, ja niitä muistellaan sitten joskus vanhempana. Joskus ekat kerrat (kaikissa asioissa! :D) on huonoja ja ikäviä, toisinaan aivan mahtavia ja odotettuja.

Elämä. Siis ihan kokonaisuudessaan, oon avoin ottamaan vastaan kaiken mitä elämällä on tarjottavana. Joskus käy huonosti, useimmiten kuitenkin kaikki päättyy ihan hyvin. Elämä on arvaamatonta ja siitä pitäis kaikkien ottaa niin paljon irti kuin vaan saa. Mehän eletään vaan kerran. :)

H

Herkkyys. Oon aika todella herkkä, saatan itkeä kun ajattelen jotain surullista. Itkin, kun katsoin dokumentin, jossa 15-vuotias, siis täysin itselleni joku tuntematon poika päätti elämänsä. Joskus olen itkenyt miettiessäni sitä, että kissani kuolee jonain päivänä. Surulliset ja koskettavat kohdat elokuvissa itkettää. En vaan voi sille mitään että itkettää. Ja itkemisen jälkeen silmiä turvottaa!

I

Itsekkyys. Semmonen terve itsekkyys siis, ei itserakkaus tai vastaava. On ihan tervettä olla itsekäs ja pitää päänsä ja päätöksistään kiinni, vaikka toiset kuinka yrittäis käännyttää ja puhua sua ympäri. 

Illat. Aamujen lisäksi illat on myös tosi rentouttavia. Kun saa vaan löhöillä sohvalla tai sängyllä ja kattella telkkaria kaikessa rauhassa. Oon ehkä hitusen enemmän ilta- kuin aamuihminen.

Iloiset ihmiset. Aidosti iloiset ja symppikset ihmiset on ihania.

J

Jahkailu. Ärsyttävä piirre joissain ihmisissä! :D 

Juominen. Siis veden tai mehun. En juo alkomahoooolia. Ei kiinnosta eikä se ees oo hyvää.

Jogurtti. Voisin varmaan elää pelkällä jogurtilla jos siitä ois mahdollista saada kaikki tarvittavat vitamiinit sun muut aineet. :D

K

Kissat. Noi 2 rakkauspakkausta, ihania pöllösiä palleroita. Niistä on seuraa ja ne lämmittää kun on kylmä! :) 

Kultainen keskitie! Toivottavasti se löytyy. Sellainen kohtuus kaikessa-meininki.

Kamera. Tykkään kuvailla mutta viime aikoina (viimesen vuoden aikana) se on jäänyt vähemmälle). Kyllä pian taas...

L

Lenkkeily. Pitää mut järjissäni. Rakastan todella paljon, siinä rentoutuu tosi hyvin.

Lukio. Onneks se on kohta ohi.

M

Menneisyys. Se on aina osa ihmistä ja kulkee mukana. 

Muistot. Samaa sarjaa edellisen asian kanssa.

N

 Nauraminen. Nauran melkeen kaikille asioille jotka on ''hauskoja''. Siis ihan älyttömille ja tyhmillekin jutuille, joille muut ei sitten naura mun kanssa. Joskus pelkästään toisen naurun kuuleminen alkaa naurattaa, se tarttuu!

Nuoruus. Tämä hetki. Vaihtaisin aika paljon asioita jos voisin! Tai osaisin. Heti kun kykenen niin asiat muuttuu radikaalisti.

O

 Onni. Oon kaikesta huonosta huolimatta ihan perusonnellinen. Ja silloin joskus, kun se onnen tunne tuntuu, niin se on aivan käsittämätön tunne. Sellainen yksinkertaisen rehellinen hyvä olo, joka tulee kun vaikka ajattelee jotain ihmistä. Tai jotain mitä on tapahtunut.

P

Päärynät. Lempparihedelmä (monien muiden hedelmien lisäksi). 

Piirtäminen. En kyllä erityisen hyvä ole, mutta joskus on kiva piirrellä ihan jotain randomia mikä tulee mieleen.

Pelko. Mä pelkään menettäväni asiat ja ihmiset, joilla on eniten merkitystä. Niinhän joskus käy, eikä sille voi mitään... Surullista :(

R

Ruoka. Ristiriitainen juttu. Se on polttoainetta ihmiselle, mutta silti siitä voi tulla kauhea vihollinen. Syöminen pelottaa joskus, ruoka, jonka joku toinen on valmistanut, pelottaa. Pelkään ruokaa??! Samalla se kuitenkin on hyvää, nautinnollista.

Rakkaus.

S

Sade. Ihanaa kävellä sellaisessa hennossa sateessa (kunnon kaatosade onkin sitten asia erikseen!). Siinäkin on se oma tunnelmansa... Etenkin ihanat kesäsateet, kun aurinko vähän pilkottaa jostain pilven reunan takaa ja sataa kevyesti, ilma on lämmin... 

Suvaitsevaisuus. Oon tosi suvaitsevainen toisia kohtaan, oon tottunut erilaisuuteen. Oli ihminen sitten millainen tahansa, en tuomitse.

Sarkasmi. Elämän suola.

T

 Eräs ihminen. Mun on vaikee uskoa, että se tietäis kuinka paljon oikeesti välitän. Kun mä en usko että se edes tietää. Miten sen voi oikeesti näyttää? Sanat on jo paljon, mutta tuntuu että se ei ole tarpeeksi hyvä keino. 

Rehellisesti sanottuna tekisin mitä vaan sen takia, uhraisin vaikka pääni ja samalla koko elämän. Isoja lupauksia, kyllä. Mutta kun mä vaan tiedän, että näin on hyvä ja oikein. 

En tiiä oisko pitäny tätä kirjottaa vaikka tosissani olenkin.

U

Unettomuus. Miten nukahtaminen voikin olla niin vaikeeta?? Saattaa helposti mennä pari kolmekin tuntia että vaan pyörin sängyssä eikä uni tule. Tuskastuttavaa, etenkin silloin kun pitää herätä aikasin.

Unelmat. Haaveilen liikaa mutta suurin osa haaveista on kyllä ihan realistisia ja myöskin aika tavallisia asioita, joista suuri osa muistakin ihmisistä haaveilee.

V

 Vaihtelu. Vaikka semmonen tasainen arki on ihan oukei, niin kyllä vaihtelua aina silloin tällöin kaipaa! Oli se sitten ihan joku pieni asia, tai isompikin irtiotto.

Y

Yöt. Unettomat kesäyöt.

Yllätykset. Tykkään kaikesta yllättävästä.

Ystävät. Tosin, mulla ei oo ystäviä eikä ees kavereita. Oon jollain tavalla erakko vaikka en kyllä haluais. Sisimmässäni kuitenkin toivon että niitä ystäviä olisi, ihmisiä, joille voisi kertoa kaiken ja jakaa asioita. Kaiken lisäks oon huono tutustumaan uusiin ihmisiin, että hyvin siis menee... :DD

Ä

 Äiti. Aika itsestäänselvä juttu. :D Äiti on jaksanut mun oikkuja, jaksanut rakastaa ja tukea vaikeina aikoina. Ihmettelen välillä että miten se pysyi järjissään mun kanssa. Meidän suhde on tavallaan lähentynyt nyt, kun asun poissa kotoa. Välimatkaa on kyllä yli 200km, mutta henkisellä tasolla ollaan läheisempiä kuin ehkä koskaan ennen.

Tuuliajolla

Oon nyt (taaas) miettinyt ammatinvalintaa. Aiemminkin se on ollut usein pohdinnan kohteena, mutta en ole tähän mennessä löytänyt mitään ammattia, joka itseäni kiinnostaisi erityisen paljon. Jo yläasteella monilla luokkalaisilla oli selvät visiot, mitä lähtevät sitten yläasteen/lukion jälkeen opiskelemaan. Itse en tiennyt. Selailin kyllä kaikki mahdolliset vaihtoehdot läpi, ammattikoulun puolelta mikään ei oikein kiinnostanut, lukio ei kiinnostanut. Miten se voi olla niin vaikeeta?

Tällä hetkellähän on menossa lukion vikat kurssit, ja sen jälkeen ovat suunnitelmat aika avoinna opiskelun suhteen. Kaikenlaisia vaihtoehtoja on kyllä käynyt mielessä, mutta tähän päivään mennessä ei ole tullut mitään ahaa-elämyksiä. Joskus ajattelin, ettei mikään yksinkertaisesti kiinnosta. Ehkä musta ei tule mitään :D Huvittaa ja samalla ahdistaa.

Kuitenkin, jostain kumman syystä, kokin ammatti on alkanut kiinnostaa. Hauskaa sinänsä, että suhteeni ruokaan on ollut jo monta vuotta pikkasen vinoutunut, ja nyt sitten haluaisin ihan työskennellä ruuan ja ruuanlaiton parissa. Joo... Mutta todellakin, on alkanut kiinnostamaan! En kyllä tällä hetkellä tee itse oikeestaan mitään ruokaa, enkä koe olevani millään lailla hyvä siinä. Ainakin opiskellessa oppisi laittamaan ruokaa, jos ei muuta....? Dieettikokin ammattikin kiinnostaa, sitten kun olisi tuo perustutkinto pohjalla. Onhan niitä vaihtoehtoja. Ehkäpä tämä olisi se oikea? Ainakin näillä näkymin, tietenkin voi sitten joskus opiskella uuden ammatin (tai vaikka montakin) jos kyllästyttää. Ainoa asia mistä olen aivan varma, on että en jaksa halua opiskella mitään nyt vuosikausia enkä mitään, missä joutuu pääasiassa lukemaan, kirjoittamaan esseitä, tekemään esitelmiä, lukemaan vähän lisää ja istumaan koulussa.... Ei nappaa.

Tämänhetkinen tilanne on ihan okei, osa-aikatyö on jees, lukion tylsimmät kurssit jäljellä, kaikki on tasaista. Ja ehkä vähän tylsää ja ennalta-arvattavaa. Mutta voisi tietenkin huonomminkin olla! :D Kuitenkin kaipaan vähän pieniä yllätyksiä, jotain odottamatonta. Ehkä jotain, mitä en ole osannut edes ajatella tai toivoa (mieluusti tietty jotain hyvää eikä mitään ikävää).
Kissat oli eilen rokotuksessa, ja selvisi, että toinen joutuu hampaanpoistoon. ''Parodontiitti'' oli diagnoosi. Pieni raukka joutuu nukutettavaks ja mun täytyy antaa antibiootit ja kipulääkkeet. Se onkin sitten erihauskaa kun toinen taistelee vastaan henkensä edestä.....

Ps. Armeija on tylsäää ! Vihaan sitä. Ja sitä perkeleen inttileski-nimitystä... Jösses. 

Nomutjoo koht on kesä ja sit vedetään lippu salkoon!! :D

Ajatukset ei anna mun nukkua

Todellakin liikaa ajatuksia, pakko purkaa niitä tänne.

Tarviin tavoitteita. Sellaisia välitavoitteita, että kun ne on saavutettu, tulee jonkinlainen ''palkinto''. Tiedä sitten, millaisia.
Just mietin, että vuosia sitten kun oli anoreksia, ja äiti teki ruokaa, niin olin aivan varma että se laittaa jonkun puoli kiloa rasvaa siihen ihan vaan mun takia. Ja ravintolassakin ollessa mietin, että ne varmaan just mulle laittaa kaikkea rasvaisinta ruokaan.
Nykyään pystyn olla välittämättä siitä, ainakin useimmiten. Voin syödä ranskiksia miettimättä, että ''apua, nää on uppopaistettu rasvassa ja kuolen kun syön nää''. Ei kinosta. Mutta kyllä se aina käy mielessä, jollain tavalla... Ei ehkä pelota mutta vähän inhottaa.

Äsken kirjotin, että sairaus täyttää sen aukon elämässäni, josta jokin muu asia puuttuu. En oo vielä saanut ittestäni selvää, että mitä puuttuu. Vaikka pieniä aavistuksia on, ja sekin asia saa mut älyttömän ahdistuneeksi vaikkei se omasta mielestäni huono juttu olisikaan. Jotain hyvää. Ehkä oon sitten semmonen ihminen, joka tarvii miljoona kaksataa tuhatta syytä, jotta elämä ois hyvää.

Rakastan puhua ihmisten kanssa, jotka ovat niin positiivisia, ja uskovat, että kaikki järjestyy. Yhtä koulutehtävää tehdessä puhuin erään tutun kanssa, joka sanoi mm....
''Yleisesti ottaen uskon, että ihmisellä on suurikin mahdollisuus itse vaikuttaa erittäin moniin asioihin elämässään. Kysehän on valinnoista ja vastuun kantamisesta omasta elämästään ja hyvinvoinnistaan. Tietenkään tämä ei ole yksiselitteistä ja helppoa, mutta yleensä hyvinkin mahdollista. On vain tiedettävä mitä haluaa ja toimittava niin, että saavuttaa onnensa. Tai ainakin onnellisemman elämän. "Ei voi mitään" -asenne on pelottavan yleinen este hyvälle elämälle. Yleensä voi aina jotain!''

Allekirjotan täysin. Ja pistää ärsyttämään sellainen asenne, että ''katsotaan nyt... ehkä niin tapahtuu, ehkä ei.... mietitään vielä, onko toi hyvä idea...'' Semmonen jahkailu. Siis tietenkin, jos kyse on jostain elämää suuremmasta asiasta, niin senkun miettivät vaikka viisi vuotta. Aivan sama. Mutta ite oon niin erilainen, en halua odottaa. Etenkin, kun tiedän, mikä on oikein. Miksi pakenisin onnea?
Tiedän kyllä mitä haluan, mutta valitettavasti kaikki ei ole minusta kiinni.

Kuinka bulimiasta parannutaan ?

Törmäsin joihinkin parantumisvinkkeihin, missäpä muualla kuin suomi24:n ihanilla keskustelupalstoilla... mutta on näissä asiaakin.

- Keksi ahmimisen sijaan jotain muuta tekemistä, kun tuntuu pahalta. Pääasia, että purat pahaa oloasi ULOSPÄIN eli teet sen jotenkin muuten kuin oksentamalla ja itseäsi vahingoittamalla. Kynä ja paperi-yhdistelmä on terapiamuotona kätevä ja tehokas kuin mikä. Pyri analysoimaan etenkin, mistä ahmimishalu johtuu. Koetko olosi arvottomaksi - miksi? Siihen ei todennäköisesti ole mitään oikeaa syytä.

Kuulostaa kyllä ihan fiksulta tavalta. En mä kyllä oo muille sanonut että mulla ois mitenkään paha olla, mutta tavallaan sitä kai yrittää suojella läheisiään... En halua niiden tietävän kaikkea, koska haluan että meidän väliin ei tuu mikään sh. Ja jossain olikin, että kannattaa nimenomaan jollekin ammattilaiselle puhua, eikä esimerkiksi kaverille (ainakaan siis koko ajan joka päivä / usein nyt kuitenkaan), ettei suhde muutu tavallaan hoitaja-hoidettava - suhteeksi. 

 - Olet oikeassa siinä, ettei bulimia muutu eikä häviä itsestään ennen kuin opit tykkäämään itsestäsi. Ratkaisu? Opettele tykkäämään itsestäsi ja etsimään positiivisia asioita ulkonäöstäsi. Se kannattaa. Miksi elämän pitäisi olla kärsimystä, uskotko, ettet ansaitse parempaa? ANSAITSET PAREMPAA. Sano ääneen viisi kertaa päivässä peilin edessä: "Rakastan itseäni ja kroppaani." ja hymyile päälle. Teeskentele hymyä niin kauan, kunnes siitä tulee aito. Syömishäiriö häviää vasta silloin, kun olet korvannut itseä halventavat ajatukset optimistisilla ja valoisilla mielikuvilla itsestäsi - kunnes olet alkanut aidosti uskoa, että olet arvokas ihminen ja ansaitset kaiken hyvän.

Tääkin on teoriassa tosi hyvä idea. Mutta sitten kuvittelen itseni hokemassa jotain mantraa peilin edessä niin tuntuu kyllä pikkasen säälittävältä. Itsestään tykkääminen on tosi vaikeeta. Usein. Joskus hetken ajan tykkään itestäni, mutta kyllä suurimman osan ajasta oon todella epävarma ja ahdistunut. En haluaisi, mutta näin vaan on. 

 - PIDÄ PUOLESI JA ARVOSTA ITSEÄSI!!!! Jos joku läheinen ihminen arvostelee ulkonäköäsi tai suoriutumistasi, napsauta takaisin samalla mitalla, vaikka se tuntuisikin vaikealta. Uskalla suuttua. Voit olla törkeäkin - itse asiassa sinun KANNATTAA opetella olemaan röyhkeä, syömishäiriöön sairastuvat ovat usein aivan liian kilttejä ja tunnollisia tunteidensa tukahduttajia. Voit haistattaa, huutaa "Hittoako se sinulle kuuluu miltä minä näytän!? Pidä huoli omasta peffastas, siinä varmaan riittää työmaata!", tokaista "Onneks läskistä pääsee eroon, mieti kun toi sun mieletön tyhmyys ei taas lähde ikinä..", "Oliko tuo susta kohteliasta?", tai sanoa ihan rauhallisella äänensävyllä
"Anteeksi, mutta mielestäni kommenttisi oli asiaton.",
"Pahoitin mieleni äskeisestä ja toivon sinun pyytävän anteeksi.".
Voit valita itse, miten (epä)kohtelias olet. Mielestäni on tärkeää uskaltaa ja sanoa ääneen mielipiteensä eikä vain ajatella hiljaa mielessään että "onpas se tyhmä kun kommentoi". Pääasia on, että annat sinua loukanneen henkilön ymmärtää, ettei KENELLÄKÄÄN ole oikeutta kommentoida kroppaasi, ellet sitä halua. Siitä ei saisi jäädä mitään epäselvyyttä.

Totta. Oon liian kiltti, enkä oikeesti uskalla (kehtaa?) sanoa läheskään niin suoraan asioita, kuin haluaisin. Täytyy opetella. 

 - Tiedän, ettei syömishäiriöistä tulisi kannustaa laihduttamaan. Tiedän kuitenkin myös sen, kuinka tuskallista on olla sekä lihava että buliminen. Todennäköisesti laihdutat kuitenkin ihan riippumatta siitä, mitä joku anonyymi nettikirjoittaja neuvoo. Itse onnistuin pudottamaan painoa ja tasapainottamaan syömiseni lisäämällä proteiinia ja kasviksia ruokavalioon ja vähentämällä hiilihydraattien saantia. Runsaat verensokerin heilahtelut altistavat ahmimiselle, tärkeää on myös muistaa säännölliset ruoka-ajat.

Niimpä. Mä oon vihannu sitä ''täsmäsyömistä'' niin kauan kuin muistan. Pelkkä sana saa mut vihaseksi. Kuitenkin tiedän, jossain sisimmässäni, että se ois oikeesti älyttömän tärkeetä ja järkevää.

-Bulimiassahan itsetunto laskee helposti nollille senkin takia,kun tuntee itsensä heikoksi ja huonoksi epäonnistujaksi kun sortuu ahmimiseen jne.MUTTA kun ihmisen (jokaisen!) luontoon kuuluu ruuasta ja hyvistä mauista nauttiminen.Sit jos sen itseltään kieltää kokonaan,sitä varmemmin 'sortuu' ahmimaan,kun mieli tai joku osa ihmisen aivoissa huutaa sitä mielihyvää.Se on osa ihmisyyttä,ei mikään heikkous.Eikö se kaikessa ole niin et minkä itseltään tiukasti kieltää,siitä ei sitten ajatuksiaan saa irti vaan se pyörii mielessä koko ajan.Siis ahmija ja oksentaja EI ole heikkoluontoinen.Surullinen varmasti.

 - Jenkkityyliset itseapukirjat ja elämäntaitokirjat voivat olla ihan yllättävän asiallisia. Myös psykologia joka käsittelee persoonallisuuden kehitystä, on tähän liittyen mielenkiintoinen aihealue.

Siis... joskus vaan on sellainen olo, että en pysty tähän omilla ''eväillä''. Oon ihan ku joku koira, tarviin sen tiedon, että saan palkinnon, kun olen tehnyt jotain hyvin. Jostain syystä TERVEYS ei ole ollut suurena motivaationa tässä projektissa, mitä suuresti ihmettelen. Kaikki ihmiset tarvii tavoitteita, joita kohti kulkea. Oon pitkän ajan kuluessa tullut siihen johtopäätökseen, että tällä sairaudella korvaan jotakin, mikä puuttuu. Semmonen tyhjä aukko, joka on vaan pakko täyttää jollakin paskalla.

Lisäksi huoli läheisten jaksamisesta tän asian suhteen saa mut henkisesti kuilun partaalle. Ihan helvetin paha olla (henkisesti), kun näen sen kärsimyksen, enkä kykene sanomaan mitään. Ja se tieto, että minä aiheutan sen surun ja huolen. Ei voi olla.... En tee sitä tahallani, joku tekee sen puolestani. Ne, joilla on kokemusta tästä, tietävät kyllä. Ei tätä kukaan oikeasti halua. Ei todellakaan.
Haluaisin vaan pyytää anteeksi, että olen niin vaikea ihminen. Miksi sairastuin ? Ja miksi vitussa en vaan voi lopettaa ?! Totuushan on se, ettei parantuminen käy sormia napsauttamalla. Siihen menee aikaa. Joillakin menee kuukausia, ennen kuin tuntee itsensä ''vapaaksi''. Joillakin voi mennä vuosia. Ja niitä loppuja en halua edes ajatella. Pitkä prosessi siitä tulee, mutta se on varmasti sen arvoista. 

Eilen oli lääkäri ja sain lähetteen psykiatriselle puolelle. Sieltä sitten otetaan yhteyttä, kun on vapaata. 

Toivottavasti pian.  

Sormet ristiin. 

Vihdoinkin

Huomenna lääkäriin.
En oikeesti jaksa enää, enkä pysty yksin pääsemään eroon tästä.
Enkä pysty kellekään myöntämään, että tää on jo aika paha. En hallitse itteeni.

Vitun sairaus.

Haluisin tehdä asiat omalla tavalla. En osaa.

Huomenna myös töihin. Väsyttää jo ajatuskin, vaikka ihan jees siellä on olla. Ainakin on tekemistä
ja saa ajatukset pois tietyistä jutuista...

Haluisin vaan olla kotona piilossa. Mutta kun en voi itteäni paeta.
Voin paeta vaan muita.

Mua harmittaa etten voi käyttäytyä normaalisti. Toisaalta en kyllä haluiskaan näytellä, että kaikki on hyvin. Kun ei ole.
Pitää nyt vaan kuunnella itteään ja tehdä niinkuin parhaalta tuntuu.

Kyllä mä selviän.

Pientä pohdintaa filosofian tehtävien ohella.. :)

Mitä on rakkaus?
 Sehän voi tarkoittaa vaikka ja mitä :) Rakkautta on aika eritasoisia, mutta jos nyt ajatellaan sellaista ''perinteistä'' mies&nainen-rakkautta, niin... siihen kuuluu luottamus, kiintymys ja se tunne, kun kaipaa toista tämän ollessa poissa. Tietää sisimmässään, että toi toinen on _SE_ ihminen, jonka kanssa on hyvä olla. Silloin ei epäröi, vaan uskaltaa antaa itsestään kaiken. Pystyy puhumaan asioista ja selvittämään riidat. Ja ennen kaikkea haluaa selvittää riidat ynnä muut pikkukinat. Rakkaus on pieniä hetkiä, joista muodostuu suuuuri kokonaisuus hyviä (joskus myös ei-niin-hyviä) muistoja. Se on sitoutumista, uskollisuutta ja ennakkoluulottomuutta. Toinen ei tuomitse, ei arvostele valintoja eikä kyseenalaista. Rakkaus on onnellisuutta, sydämentykytyksiä ja lämmin tunne sydämessä.

Lemmikkini
2 kissaa, joista toisella paksut posket ja toisella paksu massu. Ihania, niiiin lojaaleja ja seurallisia. Aina nälkäisiä ja iloisia, kun tulen kotiin. Kehräävät, kiehnäävät vieressä ja kaipaavat säännöllisin väliajoin rapsutuksia ja namuja. Leikkivät paljon yhdessä toisiaan jahdaten ja painien. Joskus öisin, ja se on kyllä hieman ärsyttävää... Mutta parhaat puolet voittaa pikku miinukset, joten kokonaisuudessaan nuo katit ovat parhautta karvaisissa paketeissa.
 

Haaveitani
Parantuminen.

Uuden kodin sisustaminen & sinne kotiutuminen.

Oma perhe.

Toivon, että löydän paikkani maailmassa, että keksin mitä todella haluan opiskella ja joskus löydän kivan työpaikan, jossa viihdyn mieluusti pidemmänkin aikaa.

Väsymyksen voittaminen. Niin tyhmältä kuin kuulostaakin. Liittyy tohon ylimpänä olevaan asiaan varmasti jollain tavalla.........

Haluun lähtee kotimaa-matkailemaan! Kesä ois erittäin kiva ajankohta. :) 

Toivon, että jotain yllättävää tapahtuisi. Jotain positiivista kuitenkin.

Tässäpä muutama tämänhetkinen tulevaisuuden (lähitulevaisuuden ja ei-ihan-lähitulevaisuuden) haave, eivät ole missään järjestyksessä...

Tämä järkyttää minua
Pahoinpitelyt. Ja raiskaukset. Eläinten huono kohtelu. Ei kaikki välttämättä _järkytä_ mutta eipä kyllä kauheasti innostakaan! Kaikenlaiset negatiiviset asiat.. sodat & tappaminen.

Tämä saa minut itkemään(/surulliseksi)
Surulliset & henkilökohtaiset asiat, joita en itsekään pysty käsittelemään. Riitely myös. Se tunne, voimattomuus, kun tuntuu ettei kykene tekemään mitään muuttaakseen asioita. Riittämättömyyden tunne. Epäonnistuminen parantumisessa.

Mitä ilman et pystyisi elämään?

Jaa-a... tavarathan on vain materiaa, ja niitä saa aina uusia. Joten enpäs sanokaan mitään tavaraa. Ja ei kyllä ole sellaisia esineitä/huonekaluja/vaatetta tms mitä ilman en pystyisi elämään. Pystyisin elämään vaikka savimajassa 50 asteen auringonpaisteessa, jos olisi pakko.

Mutta pitäisi ehkä kysyä, että ketä ilman en pystyisi elämään... 

Tammikuun vika maanantai

Se oli kyllä tiedossa, että kunnallisen puolen terveyskeskuspalvelut on ihan täynnä. Liian täynnä. Suomi on sairas maa.
Ois pitäny heti ottaa yhteyttä yksityiselle lääkärille eikä edes alkaa pelleilemään tän kanssa.
Lääkäri soitti, joo, aika maaliskuulle. Hienoa, siihen olisi semmoiset 5 viikkoa. Viis vitun viikkoa, mitä ihmettä! Tällä hetkellä on kyllä sellainen olo, että en todellakaan ala odottamaan niin kauaa.
Kun siinä voi käydä niin, että tän 5 viikon aikana jossain vaiheessa perun sen ajan ja jätän menemättä... Turhauttavaa.

Tällä hetkellä kyllä väsyttää ihan liikaa, että jaksaisin asiasta välittää. Pakko nyt nukkua vähän, jos vaikka ajatukset selkeytyisi.. sitten täytyykin jaksaa tehdä koulujuttuja, paljon. Onneksi edes sille on aina aikaa. :) Jes. Kiva alku viikolle.

Uusi päivä

Huomenna ois sitten taas maanantai ja uuden viikon alku. Ja juurikin huomiselle sain myös lääkärin soittoajan, kun ei ilmeisesti ole aikaa ottaa kaikkia vastaan (?).
No joka tapauksessa, se on se ensimmäinen askel. Vähän jo jännittää ja mietin etukäteen, että miten se keskustelu oikein etenee, mitä ihmettä sanon ja mitä sitten tapahtuu. Oon töissä just sillon kun sen pitäisi soittaa, joten toivottavasti nyt ehdin (ja kuulen kun soi) edes vastata siihen puhelimeen.

Oon taas löytänyt - ihan vaan ilmojen ollessa ei-niin-kylmiä - juoksemisen. Tai no omalla kohdalla se tarkoittaa juoksemista, hölkkäämistä, kävelyä eli tietenkin niiden mixausta ja outoa hyppelyä. Se tunne, kun tietää että kotiin on vielä matkaa, eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin laittaa jalkaa toisen eteen... Sillä hetkellä se on haaste, ja kotiinpääsy on palkinto. Kun aukasee kotioven voi olla tyytyväinen, että tuli lähdettyä. Aivan sama vaikka vedän naama punaisena ja lasit huurussa menemään, se fiilis voittaa kaikki pinnalliset jutut. En välitä sillon yhtään mistään. Elän tasan tarkkaan siinä hetkessä enkä oikeestaan edes ajattele mitään. Musiikki pauhaa korvissa ja tie jatkuu vaikka loputtomiin asti edessä päin. Ne tunteet on hyviä, ellei ihan mahtavia. Joskus toivoisi että ne kestäis vaikka kuinka monta tuntia, mutta pakko sitten myöntää että ei mun jalat ihan kaikkea kestä... Ja muutenkin. Ehkä on parempi pitää tääkin juttu ''terveen'' rajoissa eikä (ainakaan joka kerta) vetää mitään hillittömiä övereitä.

Oon aika usein miettiny elämää, ja viimeks tänään se taas käväisi ajatuksissa. Filosofian tehtävässä mietittiin, mitä onnelliseen elämään vaaditaan. Monet ihmiset varmaan sanoo esimerkiksi, että ''kun minulla on oma talo, olen onnellinen''. Tai jotain vastaavaa. Onko kaikki muu sitten vaan jotain välivaihetta? No, oli miten oli, oon kuitenkin tullut siihen tulokseen, että ei se päämäärä oo tärkein. Kokonaisuus ratkaisee. Se matka, joka kuljetaan kohti päämäärää. Tietenkin jokaisella on niin erilaiset näkemykset ja toiveet, että ihan mielipideasiahan tää on.
Kaikki haaveet ja unelmathan tekee elämästä mielekästä. Eikä niiden aina tarvii olla edes toteutettavissa, mutta kuitenkin niistä voi aina haaveilla. Ei sitä koskaan tiedä miten elämä asiat järjestää. Tietty ihan fiksua tiedostaa tosiasiat, mutta ei mikään ilonpilaaja tarvitse olla. Haaveita... niitä on paljon. Ittelläni suurin osa on varmaankin aika normaaleja, joita joka toisella on. Mutta ne on kuitenkin tärkeitä. Jotkut on tosi tärkeitä. Ja onneksi melkeen kaikkeen voi itse vaikuttaa, ainakin vähän. Joskus se vähänkin on ihan tarpeeksi.

Historia part 1

Mulla ei ole pienintäkään muistikuvaa siitä, mistä kaikki oikeesti sai alkunsa. Mutta aina kun sitä on kysytty, on syy ollu se, että kaverit puhui _todella paljon_ laihduttamisesta ja kävi salilla ja kaikenmaailman jumpissa monta kertaa viikossa ja useasti monta tuntia kerralla. En kuitenkaan oo varma, oliko tämä se ratkaiseva tekijä. Kuitenkin, aloin lisäämään liikuntaa huomattavasti ja vähensin mielestäni turhat ruuat pois, kuten karkit ja muut makeat sekä pizzat ynnä muut hese/mäkki-linjaa edustavat ruuat. Melko lyhyen ajan kuluttua kävin jo kaksi kertaa päivässä kävelemässä aina saman reitin, koska tiesin silloin tarkan määrän jonka kävelin.

Aluksi kaikki olikin ihan ''viatonta'', tuntui hyvältä huomata kuinka vaatteet istuivat paremmin ja kävivät liian isoiksi. Tässä vaiheessa vielä hallitsin tilanteen.
Lopetin myös koulussa syömisen, en kertaakaan käynyt ruokalassa 8. ja 9. luokalla. Elin siis aamupalalla, kotona söin jotain lämmintä ruokaa ja iltapalan. Sanomattakin selvää, että olin koulussa melkoisen väsynyt ja usein vain tuijottelin kelloa odottaen kotiin pääsyä. Saisin ruokaa. Sen sallin itselleni, vaikka pikkuhiljaa aloin pienentämään annosmääriä ja piilottelemaankin ruokaa.

Lyhyemmät lenkit vaihtuivat pitkiksi. Kävin päivässä kerran kävelemässä 6km ja toisen kerran noin 3km. Joka ikinen päivä. Aivan sama oliko 20 astetta pakkasta tai 30 astetta ja auringonpaistetta. Satoi tai paistoi, oli pakko mennä. Olin aivan koukussa rutiineihin. Ruuat joita söin, olivat aina samoja tuttuja ruokia. Aina saman verran ja täsmälleen samaan aikaan joka päivä. Ja auta armias kun aikataulut pettivät... sitä ahdistuksen määrää!! Lenkillä kävin myös tasan tarkkaan samaan aikaan joka päivä, iltaisin tein vatsoja ja kyykkyjä huoneessani, kävin joka päivä puntarilla monta kertaa ja mittailin itseäni.

Nyt kun jälkeenpäin miettii, en ymmärrä, miten pääsin yläasteen läpi niinkin hyvin kuin pääsin.Vaikka tuntuu että koko sen ajan olin kuin pilvessä. En siis kauheasti muista. Usein, jos kaveriporukkamme oli aikeissa tehdä jotain, kieltäydyin, jos oli mahdollisuus että joutuisin syömään jotakin. Menin mieluummin kotiin ja elin turvallisten rutiinieni kanssa. Eristäydyin aika mallikkaasti, mutten kokonaan. Kyllähän koulussa tuli oleiltua joidenkin kanssa ja olin asioissa mukana, mutta en enää niin paljon kuin aikaisemmin.

Yläasteen lopun häämöttäessä tehtiin 2. asteen koulutusvalintoja, ja päätin mennä kauppikseen. Vain sen takia, että muut sen hetkiset kaverini menisivät lukioon, ja en halunnut enää heidän kanssaan oleskella. En edes samassa koulussa. Yläasteen päättötodistuksen jälkeen en ole näitä kavereita enää nähnyt, muuta kuin ''vahingossa'' ja ohimennen. Tavallaan tuntui helpottavalta päästä pois vanhoista piireistä, näinhän pääsin elämään turvallista elämääni, jonka rakensin itselleni. Niin kauan kuin kaikki sujuisi suunnitelmieni mukaan, olisivat asiat hyvin.

En todellakaan muista missä vaiheessa jouduin käymään lääkärissä ensimmäisen kerran. Muistaakseni äitini kuitenkin huolestui minusta ja periaatteessa pakotti minut lääkäriin ja verikokeisiin. No, niissä oli aina jotain vialla, milloin maksa-arvot huitelivat pilvissä tai hemoglobiini oli liian matala. Myös kuukautiset jäivät jossain vaiheessa pois, ja eikä niitä näkynytkään muutamiin vuosiin. Jouduin nuorisopsykiatrian ''asiakkaaksi'' ja kävin puhumassa sairaanhoitajan kanssa monia, monia kertoja. Olin usein myöhässä koulusta tämän takia, tai jouduin lähtemään aikaisemmin jotta ehtisin tapaamiseen. Tämä oli kahdeksannella luokalla. Yhdeksännellä siirryin Helsinkiin Syömishäiriökeskukseen, jossa kävin kerran viikossa puhumassa terapeutin kanssa. Tai psykiatrin, en nyt muista kumpi hän oli. Kävin hänen luonaan monta kertaa, kuukausia, kunnes hän lopetti kyseisessä paikassa ja siirtyi toiseen kaupunkiin. Sain uuden terapeutin. Hoitosuhteen muodostaminen edellisen kanssa oli haastavaa, ja nyt jouduin rakentamaan uuden suhteen uuden ihmisen kanssa ja käymään läpi jo edelliselle terapeutille kertomani asiat. En muista, oliko yhtään kertaa, jolloin en olisi tapaamisen aikana itkenyt. Olen aikamoinen itkijä. En välttämättä ollut edes surullinen, mutten pystynyt puhumaan asioistani tirauttamatta muutamia (satoja) kyyneleitä.

Kesällä 2008 tuli tieto, että pääsen opiskelemaan kauppikseen. Olin helpottunut. Ajattelin, että uusi alku löytyisi sieltä, uudet kaverit ja uudet haasteet, jotka toisivat sisältöä elämääni.
Koko kesä meni täysin sumussa, laihduttaessa ja ruuan välttelemisessä. Ahdisti. Olin jo täysin sokeutunut omalle tilanteelleni, enkä nähnyt asioita enää niin kuin ne olivat. Kävin koko kesän Syömishäiriökeskuksessa, ja myös kauppiksen alettua sovimme rehtorin ja opon kanssa, että lähdin joinain päivinä (yleensä perjantaisin) aikaisemmin, jotta pääsisin höpöttelemään joutavia terapeuttini kanssa. Siltä minusta silloin tuntui. Syksyllä painoni laski huomattavasti ja nopeasti. Terapeuttini kysyi usein, luulenko että pärjäisin yksin. Tottahan toki, tietysti. Joka ikinen kerta syksyllä. Kun hän alkoi puhumaan, että sairaalaan menokin on vaihtoehto, rupesin todella pelkäämään. En tietenkään halunnut sairaalaan, koska se pilaisi pitkän projektini ja tuskalla hankitun ''unelmavartalon''.

Koulussa en edelleenkään syönyt, menin ulos kävelemään ruokatuntien ajaksi tai muuten vain piilottelin kolmannessa kerroksessa, jossa ei useinkaan ollut ihmisiä siihen aikaan.

Ei minkäänlaista muistikuvaa miksi, mutta kävin Syömishäiriökeskuksessa myös toisen naisen juttusilla, joka antoi minulle lähetteen Ulfåsaan. Tarkoituksena oli käydä siellä lääkärissä yhtenä perjantaina, jonka jälkeen menisin terapeuttini luo Syömishäiriökeskukseen. Normaalitapaamiseen siis. Ulfåsassa sairaanhoitaja ensin kyseli minulta asioita, jonka jälkeen hän meni vielä ylilääkärin juttusille. Tuntui, että odotin ikuisuuden. No, ainakin tunti siinä meni odotellessa. Sinä aikana juttelin vielä toisen naisen kanssa. Tai oikeastaan en jutellut, vaan vastailin tympeästi kysymyksiin ja samalla tuijottelin kelloa. Pian olisi jo aika mennä terapeutin istuntoon ja sieltä kirppiksiä kiertelemään.
Viimeinkin, todellakin viimeinkin, ylilääkäri suostui ottamaan minut vastaan. Paino mitattiin, puhuimme ja hän kyseli, miten olen ajatellut jatkaa tästä eteenpäin. Sanoin, että uskoin voivani lisätä ruuan määrä saadakseni painon nousemaan. Valehtelin. Tuolloin painoin hieman alle 40 kiloa. Hän kyllä tiesi, että valehtelin, sillä hän oli nähnyt paljon samanlaisia tapauksia ennenkin. Ulfåsahan on siis erityisesti syömishäiriöihin erikoistunut osasto, jonka ylilääkärinä Herra T tällöin toimi. Ja varmaan on edelleenkin. Perkeleen tatti (lempinimi, joka sopi hyvin hänen oikeaan nimeensä). Sain 2 vaihtoehtoa. Joko ottaisin osastolla viikon päästä vapautuvan paikan, tai sitten en. Mutta se toinen vaihtoehto oli suljettu osasto. Sitä en silloin tajunnut, olin varmaan niin sekaisin etten ymmärtänyt, mihin olin joutumassa.

Minulle tilattiin jopa oma ambulanssi pihaan, vaikka matkaa suljetulle oli vajaa kilometri. Mutta se oli jokin käytäntö, että ambulanssi hakee sinne, äitini tai kukaan muu ei olisi voinut minua viedä sinne. Piipaa-autoa odottaessamme sekosin totaalisesti. Tai, en itse muista sitä niin pahana, mitä nyt itkin hysteerisesti ja halusin vain mennä kotiin. Taisin siinä repiä verhojakin... Ne kyllä jäivät ihan paikalleen roikkumaan, en sentään tuhonnut mitään! Vaikka myönnän että mieli teki.Ambulanssi sitten kaartoi pihaan ja sain yksityiskuljetuksen uuteen kotiini. Tai kotiin ja kotiin, väliaikaiseen vankilaselliini. Minulla ei ollut mitään tavaroita mukana, vain vaatteet jotka olivat päälläni ja laukku, jossa oli kännykkä ja muistaakseni vähän rahaa. Äitini joutui siis ajamaan kotiin päälle 50 kilometriä (yhteen suuntaan), ja tuomaan tavaroitani vielä saman päivän aikana.

Terapeutilleni ilmoitettiin, etten nyt ole hetkeen tulossa sinne. En siis moneen viikkoon.
Tästä eteenpäin olisin vankina suljetulla osastolla, jossa oli muita minua huomattavasti sekavampia henkilöitä, joista monilla oli mielenterveyden kanssa vakavia ongelmia.
Ovi oli aina lukossa. Ulos ei päässyt. Kaikkea valvottiin ja kaikki kyseenalaistettiin.

Eniten sinä päivänä kuitenkin vitutti, etten päässyt kirppiksille.

Vuosipäivä

Tosiaan, vuosipäivä. Eikä suinkaan minun ja poikaystäväni, vaan minun ja bulimian. Olemme olleet yhdessä näinä päivinä jo kolme vuotta. Kolmen vuoden aikana olen oksentanut enemmän kuin kolmessa vuodessa on päiviä. En edes uskalla miettiä, mitä kaikkea sisälläni tapahtuu. Mitä olen aiheuttanut ja mitä ei ehkä voi enää korjata. Surettaa ja hävettää, on aivan totaalinen luuseri-olo.

Toki välillä on mennyt paremmin ja on ollut pitkiäkin aikoja ihan ''terveesti''. Niiden jaksojen päätteeksi olen huomannut lihoneeni ja lähtenyt takaisin tähän helvetilliseen kierteeseen. Miksi en vain voi lopettaa? Väsyttää kaikki pelleily, voisin syödä normaalisti tai edes sinnepäin. Tällä hetkellä en ole millään lailla lihava, mutten hoikkakaan. Aika normi. Bmi ehkä 20 tai hitusen alle. Vaakaa en omista ja painoa en haluaisikaan seurata, ajatuskin ahdistaa. Mutta vaatteista kyllä huomaa hyvin onko lihonut vai laihtunut. Nyt on laskusuuntaista juurikin vaatteilla mitattuna.

Ensimmäisen kerran sairastuin syömishäiriöön vuonna 2006. Ja itse asiassa, samalla tiellä olen vieläkin. Anoreksian jälkeen sairauteni muuttui vaivihkaa bulimiaksi. 7 vuotta jo. En pysty käsittämään miten aika on mennyt niin kamalan nopeasti, ja miksi en ole päässyt kaikesta paskasta eroon? En ymmärrä. Anoreksiaan sain apua niin sairaalasta, lääkäreiltä ja psykiatreilta. Ei auttanut kuin sen akuutin hetken ajan. Ulkoisesti ehkä parannuin, mutta mieleni jäi täysin fyysisen kehityksen jalkoihin, en pystynyt käsittelemään muutosta kohti normaalia elämää. Hiiren annokset vaihtuivat pikku hiljaa kuukausien kuluessa suurempiin määriin ruokaa, enkä voinut lopettaa. Oksentaminen tuli kuvioihin, ja huomatessani kuinka helppoa se on, päätin jatkaa. En lihonut mutta en laihtunutkaan.

Tämä kaikki saa minut niin väsyneeksi, että päivät saisivat puolestani kestää 10 tuntia. Maksimissaan. Pelottaa ja olen hyvin turhautunut. Ja niin pettynyt itseeni... Haluan olla terve. Normaali ihminen normaaleine ajatuksineen. Suurin osa ihmisistä kykenee tähän, minä en. Ja varmasti on paljon muitakin jotka taistelevat ja joka ikinen päivä on sotaa itseään vastaan. Olen päättänyt hakea uudelleen apua, tällä kertaa bulimiaan. Siitä en ole aiemmin puhunut lääkäreille kuin ohimennen, ennen hoidettiin vain anoreksiaa. Bulimia oli vain ikävä lisä, jota täytyi kestää.

Nyt on aika muuttua. Tämä on todellakin uusi alku itselleni. Uusi suunta elämälleni, ja uskon, että pystyn vielä jonain päivänä olemaan vapaa kaikista syömishäiriöön liittyvistä asioista. Kaikki lähtee itsestä ja omista ajatuksista. Jos ei ole motivaatiota, ei pysty muuttumaan. Minä haluan sitä enemmän kuin mitään muuta, sillä muuten menetän kaiken mitä elämässä todella rakastan.